Kirjoitettu: 20. helmikuuta 1889
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 414–418. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 20. helmikuuta 1889
Hyvä Kautsky!
Ohessa palautan »Neue Zeitin» artikkelin,[1] johon tein hätäisiä reunamerkintöjä. Perusheikkoutena on hyvän aineiston puute — poroporvarien jumaloimat Taine ja Tocqueville[2] eivät ole siinä kylliksi. Jos olisit tehnyt työn täällä, niin mitä aivan muunlaista aineistoa olisitkaan löytänyt — parempia toisen käden ja massoittain alkulähteitä. Tämä siihen katsomatta, että paras talonpoikia käsittelevä kirjoitus, Karejevin,[3] on venäjänkielinen. Mutta mikäli voisit saada käsiisi:
Moreau de Jonnès: »Etat écon[omique] et social de la France depuis Henri IV jusqu'à Louis XIV» [Ranskan taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä Henri IV:n ja Louis XIV:n välisenä aikana], Pariisi 1867, olet saava teoksen lukemisesta hyötyä.
II jakso, s. 3. Tästä puuttuu selvä esitys siitä, miten absoluuttinen monarkia syntyy aatelin ja porvariston luontoperäisenä kompromissina ja miten sen on sellaisena suojeltava molempien intressejä, tehtävä suosionosoituksia molemmille puolille. Tällöin poliittisesti syrjäytetyn aateliston osaksi lankeaa talonpoikien ja valtionvarojen ryöstö sekä epäsuora poliittinen vaikutus hovin, armeijan, kirkon ja ylemmän hallinnon kautta; porvaristolle — suojatulli, monopolit ja suhteellisen järjestynyt hallinto ja oikeudenpito. Jos olisit alkanut tästä, kävisi moni asia selvemmäksi ja helpommaksi.
Tästä jaksosta puuttuu myös juristiaatelin (noblesse de robe) maininta, samoin juristien — la robe — yleensä, jotka tosiasiallisesti muodostivat samoin etuoikeutetun säädyn ja pitivät hallussaan suurta, kruunua vastustavaa valtaa parlamenteissa; poliittisesti kyvykkäinä esiintyivät kruunua rajoittavien instituutioiden puolustajina, pitivät siis kansan puolta, mutta tuomareina olivat itse mädännäisyys (vrt. de Beaumarchais'n »Muistelmia»). Se, mitä edelleen tästä joukkiosta sanot, ei ole kyllin.
III, s. 49. Vrt. oheista Karejevin huomautusta I.
Sivulla 50 muuttuu »tämäntyyppinen porvari» yhtäkkiä »porvariksi» yleensä, mikä lyö korvalle porvariluokan hajautumista, josta on puhe. Ylipäänsäkin yleistät aivan liikaa ja siten usein ajaudut absoluuttisuuteen kohdissa, joissa tarvittaisiin mitä suurinta suhteellisuutta.
IV, s. 54. Tässä olisi toki jonkin verran mainittava siitä, miten nuo säätylaitoksen ulkopuolella olevat ja siten suhteellisen oikeudettomat, lainsuojattomat plebeijit kehittyivät vasta vallankumouksessa vähitellen siihen, mitä nimität »sanskulotismiksi» (taaskin ismi!); siis, mitä osaa he esittivät. Siten voit ratkaista vaikeudet, joita sivulla 53 pommitat epämääräisin lausumin ja salaperäisin viittauksin uusiin tuotantotapoihin. Tuolloin osoittautuu yksinkertaiseksi, että porvaristo oli tällöin kuten aina liian arka asettuakseen omia intressejään puolustamaan, että Bastiljin päivästä lähtien plebeijien oli tehtävä kaikki työ heidän puolestaan, että ilman plebeijien asioihin puuttumista heinäkuun 14:ntenä, lokakuun 5.–6:nnesta 10:nteen elokuuta, syyskuun 2. päivänä jne. olisi porvaristo joka kerta antanut periksi ancien regimelle,[4] olisi liittoutuma hovin kanssa tukahduttanut vallankumouksen; siis, että vain nuo plebeijit toteuttivat vallankumouksen.[5] Mutta tämä oli mahdollista vain siksi, etteivät plebeijit sisältäneet porvariston vallankumouksellisiin vaatimuksiin merkitystä, jota niissä ei ollut, eivätkä he vieneet tasa-arvoisuutta ja veljeyttä äärimmäisyyksiin, jotka käänsivät näiden iskusanojen porvarillisen merkityksen kerrassaan päälaelleen, koska tuo merkitys äärimmäisyyteen vietynä juuri kääntyi vastakohdakseen. Tämän plebeijiläisen tasa-arvoisuuden ja veljeyden täytyi olla puhdas unelma aikana, jolloin kaikkein keskeisintä oli juuri päinvastaisen toteuttaminen, ja että kuten aina — historian ironiaa — tästä vallankumouksellisten iskusanojen plebeijiläisestä versiosta muodostui mahtavin vipusin tuon vastakohdan porvarillisen tasa-arvoisuuden (lain edessä) ja veljeyden (riistossa) toteuttamiseksi.
Puhuisin paljoa vähemmän uudesta tuotantotavasta. Sitä erottaa alituisesti vuorenkorkuinen etäisyys käsittelemistäsi tosiseikoista, ja sellaisena, tosiseikoista irrallisena on se puhdas abstraktio, joka ei asiaa selvennä vaan pikemminkin hämärtää.
Mitä tulee hirmuvaltaan, oli se olemukseltaan sotatoimenpide, niin kauan kuin sillä oli mieltä. Luokka tai luokan osa, joka yksin saattoi varmistaa vallankumouksen voiton, ei ainoastaan pitänyt valtaa käsissään terrorikeinoin (kapinan tukahduttamisen jälkeen se vaati vähiten ponnistuksia), vaan myös hankki itselleen liikunnan vapauden, kyynärpäätilaa, mahdollisuuden keskittää voimat ratkaisevaan kohtaan, rajalle. Vuoden 1793 lopulla raja oli jo jokseenkin turvattu, vuosi 1794 alkoi hyvin, Ranskan armeijat etenivät miltei kaikkialla. Kommuuni äärimmäissuuntauksineen kävi tarpeettomaksi; sen propaganda vallankumouksen puolesta tuli esteeksi niin Robespierrelle kuin Dantonillekin, jotka kumpikin tahtoivat rauhaa joskin eri tavoin. Tässä kolmenlaisten ainesten konfliktissa Robespierre voitti, mutta nyt hirmuvallasta tuli hänelle itsesäilytyksen väline ja siten absurdi; 26. kesäkuuta Jourdan laski Fleurus'issa[6] tasavallan jalkoihin koko Belgian, jolloin hirmuvalta menetti pohjansa; 27. heinäkuuta Robespierre kukistui, ja porvarisorgiat alkoivat.
Muotoilu: »hyvinvointi kaikille työn perustalla» ilmaisee tuolloisen plebeijiläisen veljeyden pyrkimykset aivan liian määritellystä Kukaan ei osannut sanoa mitä he halusivat, kunnes Babeuf pitkän aikaa Kommuunin kukistumisen jälkeen antoi asialle selvän muodon. Jos Kommuuni veljellisyyspyrkimyksineen tuli liian varhain, tuli Babeuf taas liian myöhään.
Sivu 100. Kerjäläiset — ks. huomautus II, Karejevilta.
Talonpoikia käsittelevä jakso kärsii eniten kaikkien lähteiden puuttumisesta, tavanomaisimpia lukuunottamatta.
Osoitat Ranken[7] pukit — hyvä juttu! Valitettavasti et ole Sybelin[8] kohdalla käyttänyt hyväksesi itävaltalaisten vastaväitteitä, niissä on vielä paljon poimittavaa Puolan toisesta jaosta[9] jne. Koska ne ovat arkistopohjaisia, ovat ne ehdottomasti käyttökelpoisia...
Huomautus I. Neljäs sääty.
Käsitys neljännestä säädystä I, II ja III ohella syntyi hyvin aikaisin vallankumouksessa. Heti alussa ilmestyi Dufourny de Villiers'n »Cahier du 4e ordre, celui des pauvres journaliers, des infirmes, des indigents etc., l'ordre des infortunés —25 avril 1789». Enimmäkseen kuitenkin neljännellä säädyllä tarkoitetaan talonpoikia. Esim. Noilliac: »Le plus fort des pamphlets. L'ordre des paysans aux États-généraux. 26. févr[ier] 1789», sivu 9: »Prenons de la Constitution suédoise les quatre ordres».[10]
Vartout, »Lettre d'un paysan à son curé, sur une nouvelle manière de tenir les États-généraux», Sartrouville 1789, sivu 7: »J'avons entendu dire que dans un pays qui est au Nord... on admettait aux États assemblés l'ordre des paysans.»[11] — Joitakin muita esityksiä neljännestä säädystä esiintyy myös: muuan kirjanen viittaa neljännellä säädyllä kauppiaisiin, muuan toinen näkee sen tuomarisäädyksi jne.
Tavataan tulkitsevan neljättä säätyä myös toisin: yksi kirjanen tarkoittaa neljännellä säädyllä kauppiaita, toinen — oikeusvirkamiehistöä jne.
Karejev »Talonpojat ja talonpoikaiskysymys Ranskassa 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä», Moskova 1879, s. 327.
Huomautus II. Kerjäläiset.
»On kuvaavaa, että köyhtyneiden (niščyi —rutiköyhä) määrä oli suurimmillaan maakunnissa, joita pidettiin hedelmällisimpinä; tämä johtui siitä, että näillä seuduilla oli vain hyvin vähän maata omistavia talonpoikia.
Mutta antakaamme lukujen puhua. Argentréssa (Bretagne) paikan 2300 asukkaasta, jotka eivät saa elantoaan teollisuudesta eivätkä kaupasta, selviytyy yli puolet vain niukasti, ja yli 500 ihmistä vajoaa rutiköyhyyteen. Dainvillessa (Artois) on 130 perheestä 60 köyhtyneitä. Normandiassa Saint-Patricen 1500 asukkaasta 400, Saint-Laurentin 500 asukkaasta kolme neljäsosaa elää almuista (Taine). Douain bailliage'n aikakirjoista saamme tietää, että esim. eräässä 332 perheen kylässä puolet elää almuilla (Bouvignies'n seurakunta), toisessa on 143 perheestä 65 köyhtynyt (Aixin seurakunta), kolmannessa on 413:sta lähes sata täysin köyhtynyt (Landus'n seurakunta), jne. Puy-en-Velayn senesalkkikunnassa, sikäläisen papiston aikakirjojen mukaan, 120 000 asukkaasta 58 897 ei pysty maksamaan mitään veroja (Parlamentin arkisto. 1787–1860, osa V, sivu 467). Carhaix'n alueen kylissä on tilanne seuraava: Frerogan: 10 hyvinvoipaa (dostatočnyi, kyllin varakasta) perhettä, 10 köyhtynyttä, 10 rutiköyhää. Motref: 47 varakasta perhettä, 74 huonommassa asemassa olevaa, 64 köyhää ja päiväpalkkalaista. Paule: 200 taloutta, joista suurinta osaa kutsutaan täysin oikeutetusti kerjäläismajoiksi. (Archives Nationales, BA IV, 17). Marboeufin seurakunnan aikakirjassa valitetaan, että alueen 500 asukkaasta lähes 100 on kerjäläisiä (Boivin-Champeaux, 'Notice historique sur la Révolution dans le département de l'Eure', 1872, sivu 83). Harvillen kylän talonpojat sanovat, että töiden puutteen tähden täysi kolmasosa heistä on rutiköyhiä: (Requête des habitants de la Commune d'Harville,[12] Archives Nationales).
Kaupungeissa eivät asiat ole paremmin. Lyonissa oli vuonna 1787 joutunut kerjuutielle 30 000 työläistä. Pariisissa 650 000 asukkaasta oli 118 784 köyhää (Taine, I, s. 507). Rennes'ssä 1⁄3 asukkaista eli almuilla, ja toinen 1⁄3 oli alituisessa kurjuuteen joutumisen vaarassa (Duchatellier, 'L'agriculture en Bretagne', Pariisi 1863, s. 178). Jurassa sijaitseva Lons-le-Saunier'n pikkukaupunki oli niin kurjistunut, että kun lakiasäätävä kokous saattoi voimaan vaalisensuksen, voitiin 6518 asukkaasta vain 728 katsoa aktiivisiksi kansalaisiksi (Sommier, 'Histoire de la révolution dans le Jura', Pariisi 1846, s. 33). Voidaan nähdä, että vallankumouksen aikaan almuilla elävien ihmisten määrä ylti miljooniin. Niinpä muuan klerikaalinen kirjanen vuodelta 1791 sanoo, että Ranskassa on 6 miljoonaa kerjäläistä (indigents). ('Avis aux Pauvres sur la révolution présente et sur les biens du clergé', s. 15). Tämä on kuitenkin hieman liioiteltua; mutta vuodelta 1774 annettu 1 200 000 kerjäläisen määrä ei liene todellisen lukumäärän alapuolella (Duvai, 'Cahiers de la Marche', Pariisi 1873, 116)».
(Arvelin, että pari todellista esimerkkiä olisi Sinulle hyödyksi).
Karejev, sivut 211–213.
(Huomautusteni lyhykäisyyden selittää ajan vähyys ja paperin kapeareunaisuus. Minulla ei lisäksi ollut aikaa vertailla lähteitä, vaan kaikki oli kirjoitettava muistista — siksi ei monikaan asia ole sanottu niin tarkasti kuin olisin halunnut.)
[1] Karl Kautsky, »Die Klassengegensätze von 1789. Zur hundertjährigen Gedenkfeier der großen Revolution» (»Luokkaristiriidat vuonna 1789. Omistettu suuren vallankumouksen satavuotispäivälle»). Toim.
[2] Hippolyte-Adolphe Taine, »Les origines de la France contemporaine» (»Nykyisen Ranskan alkuperä»); Alexis de Tocqueville, »L'Ancien régime et la révolution» (»Vanha hallitustapa ja vallankumous»). Toim.
[3] Н. Карѣевъ, «Крестьяне и крестьянскiй вопросъ во Францiи въ послѣдней четверти XVIII вѣка». (Talonpojat ja talonpoikaiskysymys Ranskassa 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä»). Toim.
[4] — vanhalle hallitustavalle. Toim.
[5] 14. heinäkuuta 1789 Pariisin kansanjoukot valtasivat Bastiljin. Tästä päivästä lasketaan 1700-luvun lopun Ranskan porvarillisen vallankumouksen alkaneen.
5. ja 6. lokakuuta 1789 kansanjoukot, jotka olivat lähteneet Pariisista Versaillesiin kuninkaallisen kaartin kanssa käydyn verisen kahakan tuloksena, pakottivat kuningas Ludvig XVI:n palaamaan Pariisiin ja tekivät siten tyhjäksi Versaillesin hovin valmisteleman vastavallankumouksellisen salaliiton Lakiasäätävää kokousta vastaan.
10. elokuuta 1792 kansankapina kukisti monarkian Ranskassa.
2.—5. syyskuuta 1792 ulkomaisten sotajoukkojen lähestyminen sekä kotimaisten vastavallankumouksellisten voimien aktivoituminen aiheuttivat Pariisissa kansan liikehdintää. Pariisin kansanjoukot valloittivat vankilat, perustivat improvisoituja kansantuomioistuimia tuomitakseen vastavallankumoukselliset, joista aktiivisimmat teloitettiin. Toim.
[6] Fleurusin taistelussa Belgiassa 26. kesäkuuta 1794 Ranskan armeija löi Koburgin herttuan sotajoukot. Tämä voitto salli Ranskan vallankumouksellisen armeijan tunkeutua Belgiaan ja valloittaa sen. Toim.
[7] Leopold von Ranke, »Über die Epochen der neueren Geschichte» (»Uuden historian aikakausista»). Toim.
[8] Heinrich von Sybel, »Geschichte der Revolutionszeit von 1789–1795» (»Vuosien 1789–1795 vallankumouskauden historia»). Toim.
[9] Puolan toisessa jaossa 1793, johon osallistuivat Preussi ja Venäjä, sai Venäjä osan Valko-Venäjää sekä Dneprin länsipuolisen Ukrainan; Preussi sai Danzigin, Torunin ja osan Suur-Puolaa. Toim.
[10] — »Omaksukaamme Ruotsin perustuslaista neljä säätyä». Toim.
[11] — »Olen kuullut, että eräässä pohjoismaassa... talonpoikaissääty päästetään mukaan säätykokouksiin». Toim.
[12] — Harvillen kunnan asukkaiden valituskirjelmä. Toim.