Nyt ilmestyvä teos ei suinkaan ole minkään »sisäisen pakon» hedelmä. Päinvastoin.
Kun herra Dühring kolme vuotta sitten sosialismin salaisuuksiin vihittynä tuntijana ja samalla sen uudistajana äkkiä heitti taisteluhaasteensa vuosisadalleen,[1] painostivat saksalaiset ystävät minua toistuvasti toiveella, että selvittelisin kriittisesti tätä uutta sosialismin teoriaa sosiaalidemokraattisen puolueen silloisessa pää-äänenkannattajassa, »Volksstaat»-lehdessä. He pitivät tätä ehdottoman välttämättömänä, jotta uudelle lahkolaishajaannukselle ja sekaannukselle ei annettaisi minkäänlaisia mahdollisuuksia uudessa puolueessamme, joka vasta vähän aikaa sitten oli saatu lopullisesti yhdistetyksi. He kykenivät minua paremmin arvioimaan Saksan tilannetta; velvollisuuteni oli siis uskoa heitä. Samalla kävi ilmi, että uutta käännynnäistä tervehti osa sosialistista lehdistöä niin lämpimästi, että läpi sen hyväntahtoisuuden, jolla tämä puoluelehdistön osa suhtautui herra Dühringin hyvään tahtoon, paistoi toinenkin seikka: juuri tuon Dühringin hyvän tahdon mukana ne nielaisivat vapaaehtoisesti kaupanpäällisiksi Dühringin opinkin. Oli myös ihmisiä, jotka jo valmistautuivat levittämään tätä oppia työläisten keskuuteen helppotajuisessa muodossa. Ja kaiken tämän lisäksi herra Dühring pienen lahkokuntansa kanssa käytti kaiken mainostus- ja juonittelutaitonsa pakottaakseen »Volksstaat»-lehden ratkaisevaan kannanottoon tämän uuden opin suhteen, joka esiintyi niin valtavan suurin vaatimuksin.
Tästä huolimatta kesti vuoden, ennen kuin sain päätetyksi että jättäisin muut työt vähemmälle ja pureutuisin tuohon happamaan omenaan. Mutta sepä olikin omena, joka piti syödä kokonaan, jos kerran palan puraisi. Eikä se ollut vain hyvin hapan — se oli samalla aika iso. Tuo uusi sosialistinen teoria esiintyi uuden filosofisen järjestelmän lopullisena käytännöllisenä tuloksena. Sitä oli siis tarkasteltava tuon järjestelmän sisäisessä yhteydessä ja tutkittava samalla itse järjestelmäkin. Oli seurattava herra Dühringiä tuolle laajalle alueelle, jolla hän käsitteli kaikkia mahdollisia asioita ja saman tien joitakin mahdottomiakin. Näin syntyi artikkelisarja, jota vuoden 1877 alusta lähtien julkaistiin »Volksstaat»-lehden seuraajassa, Leipzigin »Vorwärtsissa». Tässä nuo kirjoitukset ilmestyvät nyt kirjan muodossa.
Kohteen laatu itse siis pakotti kritiikin sellaiseen perinpohjaisuuteen, joka on mitä epäsuhtaisin tämän kohteen, siis Dühringin kirjoitusten tieteelliseen sisältöön nähden. Kaksi muutakin seikkaa voi esittää tuon perinpohjaisuuden puolustukseksi. Yhtäältä se antoi minulle tilaisuuden kehitellä kyseisen moninaisen aihepiirin puitteissa myönteisesti käsityksiäni eräistä kysymyksistä, jotka herättävät nykyisin yleistä tieteellistä tai käytännöllistä mielenkiintoa. Näin on käynyt joka luvussa, ja vaikka tämän teoksen tarkoituksena ei voikaan olla toisen järjestelmän esittäminen herra Dühringin »järjestelmän» vastapainoksi, ei lukija sentään toivottavasti ole havaitsematta esittämieni katsomuksien sisäistä yhteyttä. Olenkin jo nyt saanut tarpeeksi todistuksia siitä, ettei työni tässä suhteessa ole ollut lainkaan hedelmätöntä.
Toisaalta ei »järjestelmää luova» herra Dühring ole mikään yksinäinen ilmiö tämän hetken Saksassa. Jonkin aikaa on Saksassa jo putkahdellut esiin kosmogonian, yleensä luonnonfilosofian, politiikan, taloustieteen jne. järjestelmiä yhdessä yössä kuin sieniä maasta. Pikkuisinkaan filosofian tohtori, niin, jopa studiosus ei enää tyydy vähempään kuin täydellisen »järjestelmän» tekoon. Niin kuin uudenaikaisessa valtiossa edellytetään jokaisen kansalaisen olevan kypsä arvioimaan kaikkia niitä kysymyksiä joista hänen on äänestettävä; niin kuin taloustieteessä otaksutaan jokaisen kuluttajan olevan niiden kaikkien tavaroiden perusteellinen tuntija, joita hän joutuu elämänsä ylläpidoksi ostamaan — niin pitäisi nyt menetellä tieteenkin alalla. Tieteen vapaudella tarkoitetaan sitä, että kirjoitetaan kaikesta mitä ei ole tutkittu ja esitetään tämä ainoana ankaran tieteellisenä metodina. Ja herra Dühring taas on tämän äänekkään valetieteen luonteenomaisimpia edustajia, joka nykyisin työntyy kaikkialla Saksassa etualalle ja vaientaa kaikki muut äänet meluavan ylevällä hölynpölyllään. Mahtipontista hölynpölyä runoudessa, filosofiassa, politiikassa, taloustieteessä, historiankirjoituksessa, mahtipontista hölynpölyä katedereilla ja puhujalavoilla, mahtipontista hölynpölyä kaikkialla, hölynpölyä, joka luulottelee olevansa etevää ja syvämielistä muiden kansojen yksinkertaiseen tympeän rahvaanomaiseen hölynpölyyn verrattuna. Tämä mahtipontinen hölynpöly on saksalaisen älyteollisuuden luonteenomaisin joukkotuote, halpa mutta huono, niin kuin muutkin saksalaiset tehdastuotteet joiden rinnalla se valitettavasti ei päässyt esittäytymään Philadelphiassa.[2] Jopa saksalainen sosialismi, nimittäin herra Dühringin antaman hyvän esimerkin jälkeinen sosialismi, puhuu melko lailla mahtipontista hölynpölyä ja työntää yhden jos toisenkin kerskailemaan »tieteellä», josta asianomainen »todella ei ole oppinut mitään».[3] Tämä on penikkatautia, osoitus siitä, että saksalainen opiskelija on kääntymässä sosiaalidemokratiaan. Tauti liittyy erottamattomasti tapahtumaan, mutta työläistemme merkillepantavan terve luonto voittaa sen kyllä.
Ei ollut minun syytäni, että jouduin seuraamaan herra Dühringiä aloille, joilla voin liikkua korkeintaan harrastelijan asiantuntemuksella. Tällaisissa tapauksissa olenkin enimmäkseen rajoittunut esittämään oikeat, eittämättömät tosiasiat vastustajani väärien tai vääristeltyjen väitteiden vastapainoksi. Näin lakitieteen ja muutamien luonnontieteiden kysymysten kohdalla. Toisissa tapauksissa taas kosketellaan teoreettisen luonnontieteen yleiskäsityksiä, siis liikutaan alueella, jolloin ammattimaisen luonnontutkijankin on siirryttävä omalta erikoisalaltaan naapurialojen pariin — siis aloille, joilla hän, herra Virchowin tunnustuksen mukaan on meidän muiden tavoin vain »puolittain tuntija».[4] Toivottavasti minullekin siis annetaan anteeksi pienet epätarkkuudet ja sanonnan epätäsmällisyydet, kuten on tapana eri alojen asiantuntijoiden keskuudessa.
Lopetellessani tätä alkulausetta minulle saapui herra Dühringin laatima kirjakauppailmoitus herra Dühringin uudesta »uraauurtavasta» teoksesta »Neue Grundgesetze zur rationellen Physik und Chemie». Vaikka tiedänkin fysiikan ja kemian tuntemukseni perin puutteelliseksi, uskon silti tuntevani herra Dühringini ja voinen näin etukäteen, hänen kirjoitustaan näkemättäkin, sanoa, että siinä esitetyt fysiikan ja kemian lait ovat arvokasta seuraa herra Dühringin aikaisemmin keksimille, seuraavassa käsittelemilleni taloustieteen, maailman skematiikan jne. laeille niihin liittyvine väärinkäsityksineen ja loppuun jauhettuine lauseparsineen, ja että herra Dühringin suunnittelema rigometri eli hyvin alhaisten lämpötilojen mittaamiseksi laadittu instrumentti ei mittaa lämpötiloja, ei korkeita eikä alhaisia, vaan yksinomaan ja ainoastaan herra Dühringin tietämätöntä ylimielisyyttä.
Lontoossa 11. kesäkuuta 1878
En osannut odottaakaan, että tämä kirja ilmestyisi uutena painoksena. Sen arvostelun kohde on tänään miltei unohtunut, ja arvostelu itse on julkaistu sekä osina Leipzigin »Vorwärts»-lehdessä 1877 ja 1878 joutuen siten tuhansien lukijain käsiin, että myöskin erillisenä yhtenäisenä teoksena suurena painoksena. Kuinka joku vielä voi tuntea mielenkiintoa siihen, mitä minulla vuosia sitten oli sanottavana herra Dühringistä?
Lähinnä saanen tästä kiittää sitä seikkaa, että tämä kirja kuten useimmat muutkin niihin aikoihin saatavina olleet teokseni kiellettiin Saksan valtakunnassa heti sosialistilain antamisen jälkeen. Kaikkien jotka eivät olleet kahlittuja Pyhän allianssin[5] perinnöllisiin virkamiesennakkoluuloihin, olisi ilman muuta luullut käsittävän tämän toimenpiteen seuraukset: kiellettyjen kirjojen levikki kasvoi kaksin- ja kolminkerroin, Berliinin herrojen voimattomuus paljastui — he kykenivät kyllä kieltämään, mutteivät toteuttamaan kieltojaan. Saksan valtakunnan hallituksen rakastettavuuden ansiosta saan nyt tarkastettavakseni ylivoimaisen paljon uusia painoksia pienistä kirjasistani. Minulla ei ole aikaa oikoa tekstejä niin paljon kuin pitäisi ja joudun antamaan painattaa useimmat entisenlaisina.
Mutta toinenkin seikka on otettava varteen. Tässä arvosteltu herra Dühringin »järjestelmä» levittäytyy sangen laajalle teoreettiselle alueelle; minun oli pakko seurata häntä kaikkialle ja asettaa omat käsitykseni hänen käsitystensä vastapainoksi. Kielteinen arvostelu muuttui sillä tavoin myönteiseksi; polemiikki kääntyi enemmän tai vähemmän yhtenäiseksi esitykseksi Marxin ja minun edustamasta dialektisesta metodista ja kommunistisesta maailmankatsomuksesta, ja näin kävi koko joukolla alueita. Tämä katsomustapamme on sen jälkeen kun se astui maailmaan Marxin »Filosofian kurjuudessa» ja »Kommunistisessa manifestissa» käynyt läpi runsaan kahdenkymmenen vuoden itämisajan, kunnes se »Pääoman» ilmestyttyä on kasvavalla nopeudella levinnyt yhä laajempiin piireihin,[6] tällä hetkellä jo yli Euroopankin rajojen, saaden kannattajia ja herättäen huomiota kaikissa maissa, missä vain on toisaalta proletaareja, toisaalta pelottomia tieteellisiä teoreetikkoja. Vaikuttaa siis siltä, että on olemassa yleisö, jonka kiinnostus asiaa kohtaan on niin suuri, että se ottaa kaupantekijäisiksi vastaan jo monessakin suhteessa kärkensä menettäneen polemiikin Dühringiä vastaan, kun sillä samassa yhteydessä on tilaisuus tutustua myönteisten katsomusten kehittelyyn.
Huomautan ohimennen: Koska tässä kehitelty katsomustapa on suurimmaksi osaksi Marxin luomaa ja kehittelemää, ja vain hyvin vähäiseltä osalta minun itseni, oli meistä ilman muuta selvää, ettei minun esitykseni syntynyt hänen tietämättään. Ennen painatusta luin hänelle koko käsikirjoituksen, ja Marx itse kirjoitti poliittista taloustiedettä koskevan kymmenennen luvun (»Kriittisestä historiasta»). Valitettavasti minun vain oli sitä hieman lyhennettävä eräiden ulkonaisten seikkojen vuoksi. Meillähän olikin aina tapana, että kumpikin auttoi toista erikoisaloillaan.
Tämä nykyinen uusi painos on yhtä lukua huomioonottamatta aivan samanlainen kuin edellinen. Minulla ei ollut aikaakaan perusteelliseen tarkistukseen, niin mielelläni kun olisinkin halunnut muuttaa monia kohtia esityksessäni. Mutta velvollisuutenani on saattaa Marxin jälkeenjääneet käsikirjoitukset painokuntoon, ja tämä on kaikkea muuta paljon tärkeämpää. Ja sitä paitsi omatuntoni asettuu vastustamaan kaikkia muutoksia. Teos on taistelukirjoitus, ja olen mielestäni vastustajalleni velkaa sen, etten käy parantelemaan omalta osaltani mitään, mitä ei hänkään voi parantaa. Olisin oikeutettu ainoastaan vastaamaan herra Dühringin laatimaan vastineeseen. En kuitenkaan ole lukenut, mitä herra Dühring on kirjoittanut hyökkäyksestäni enkä aiokaan lukea ilman erityistä aihetta; olen selvittänyt teoreettisesti välini hänen kanssaan. Ja minun on sitäkin tarkemmin noudatettava kirjallisen ottelun sopivaisuussääntöjä hänen suhteensa, kun Berliinin yliopisto on sittemmin tehnyt hänelle niin häpeällistä vääryyttä. Tosin yliopisto on saanut siitä rangaistuksen. Yliopisto joka hyvin tunnettujen asianhaarojen vallitessa alentuu riistämään herra Dühringiltä opetusoikeuden, ei saa ihmetellä, jos sille sitten yhtä tunnettujen olosuhteiden vallitessa väkisin työnnetään herra Schweninger.[7]
Ainoa luku, johon olen tehnyt selventäviä lisäyksiä, on »Teoreettista», kolmannen jakson toinen luku. Vastapuolenikaan ei voi moittia minua tästä, koska kyseisessä kohdassa koskettelen yksinomaan ja ainoastaan erästä edustamani katsomuksen ydinkohtaa, koetan puhua kansanomaisemmin ja täydentää ajatusyhteyttä. Tähän oli olemassa ulkonainenkin syy. Olin muovannut kolme lukua (johdannon ensimmäisen ja kolmannen jakson ensimmäisen ja toisen) ystävälleni Lafarguelle itsenäiseksi kirjaseksi ranskantamista varten, ja sen jälkeen kun ranskalaista laitosta oli käytetty italialaisen ja puolalaisen käännöksen pohjana, huolehdin saksalaisen laitoksen ilmestymisestä nimellä »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi». Muutamassa kuukaudessa kirjasesta on otettu kolme painosta ja se on ilmestynyt myös venäjän- ja tanskankielisinä käännöksinä. Kaikissa näissä laitoksissa on lisäyksiä tehty vain kyseiseen lukuun, ja olisi ollut turhantarkkaa, jos olisin säilyttänyt alkuteoksen uuden painoksen sanasta sanaan vastoin myöhäisempää, kansainväliseksi tullutta korjattua laitosta.
Mitä tämän lisäksi olisin halunnut muuttaa, liittyy pääasiassa kahteen kohtaan. Ensinnäkin ihmiskunnan alkuhistoriaan, johon vasta Morgan antoi 1877 meille avaimen.[8] Mutta koska minulla oli sittemmin teoksessani »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä» (Zürich 1884)[9] ollut tilaisuus käyttää jälkeenpäin tarjoutunutta aineistoa, riittää viittaus tähän myöhempään teokseen.
Toiseksi haluaisin kuitenkin muuttaa teoreettista luonnontiedettä käsittelevää osaa. Moni kohta siinä on kovin avuttomasti esitetty ja moni seikka olisi nyt voitu ilmaista selvemmin ja täsmällisemmin. Koska en katso olevani oikeutettu parantelemaan näitä kohtia, on velvollisuuteni juuri siksi kritisoida itseäni tässä esipuheessa.
Marx ja minä taisimme olla ainoat, jotka pelastivat tietoisen dialektiikan idealistisesta saksalaisesta filosofiasta materialistiseen luonnon- ja historiankäsitykseen. Mutta dialektiseen ja samalla materialistiseen luonnonkäsitykseen kuuluu matematiikan ja luonnontieteiden tuntemus. Marx oli perin pohjin selvillä matematiikasta, mutta luonnontieteitä kykenimme seuraamaan vain aika ajoin, katkonaisesti, hajanaisesti. Kun siis jätettyäni liikealan ja muutettuani Lontooseen[10] sain liikenevää aikaa, suoritin, sikäli kuin se oli mahdollista, täydellisen »sulkasadon» matematiikan ja luonnontieteiden alalla, kuten Liebig sitä nimitti,[11] ja käytin siihen suurimman osan ajastani, kahdeksan vuotta. Olin juuri keskellä tätä sulkasatoprosessia, kun minun oli pakko käydä kiinni herra Dühringin niin kutsuttuun luonnonfilosofiaan. On siis vallan luonnollista, että useinkaan en tapaa oikeaa teknistä ilmaisua, ja että yleensäkin liikun melko vaivalloisesti teoreettisen luonnontieteen alueella. Toisaalta taas tietoisuuteni epävarmuudestani, jota en vielä ollut kyennyt voittamaan, teki minut varovaiseksi; teoksestani ei voi poimia todellisia hairahduksia silloin tunnetuista tosiasioista eikä silloin tunnustettujen teorioiden vääristelyä. Vain eräs tunnustusta saamaton suuri matemaatikko on tämän asian vuoksi kirjoittanut Marxille ja valittanut minun rienaavasti loukanneen √-1:n kunniaa.[12]
Kerratessani tällä tavoin matematiikkaa ja luonnontieteitä oli pyrkimyksenäni tietenkin päästä yksityiskohdissakin varmuuteen siitä — mitä yleispiirteittäin en lainkaan epäillyt — että luonnossa toteutuvat lukemattomien muutosten pyörteessä ne samat dialektiset liikelait, jotka historiassakin hallitsevat tapahtumien näennäistä satunnaisuutta; ne samat lait, jotka muodostavat myös ihmisajattelun kehityshistorian johtolangan, kohoavat vähitellen ajattelevan ihmisen tietoisuuteen. Nämä lait Hegel ensimmäisenä kehitteli kattavalla tavalla, mutta mystifioidussa muodossa, ja niiden kuoriminen esiin tuon mystisen muodon alta oli eräs pyrkimyksistämme, samalla kun halusimme saattaa ne kaikessa yksinkertaisuudessaan ja yleispätevyydessään selvästi ihmisten tietoisuuteen. Oli itsestään selvää, ettei vanha luonnonfilosofia — niin paljon todella hyvää ja niin runsaasti hedelmällisiä ituja kuin se sisälsikin[1*] — voinut tyydyttää meitä. Kuten tässä kirjassa lähemmin selvitetään, oli luonnonfilosofiassa nimenomaan hegeliläisessä muodossaan puutteena se, ettei se tunnustanut luonnossa minkäänlaista kehitystä ajassa, ei mitään peräkkäisyyttä, vaan ainoastaan rinnakkaisuuden. Yhtäältä tämä perustui itse Hegelin järjestelmään, joka myönsi vain »hengen» kehittyvän eteenpäin historiassa, toisaalta taas luonnontieteiden silloiseen yleistilaan. Niinpä Hegel jäi tässä paljon jälkeen Kantista, joka jo nebulaariteoriallaan oli selvittänyt aurinkokunnan synnyn ja esittänyt myös käsityksensä aurinkokunnan häviöstä havaittuaan, miten meren nousu- ja laskuvesi ehkäisee maapallon pyörimistä.[15] Enkä lopuksi voinut ryhtyä sovittelemaan dialektisia lakeja luontoon ulkoapäin, vaan tarkoituksenani oli niiden löytäminen itse luonnosta ja niiden kehitteleminen siitä käsin.
Mutta tämän suorittaminen yhtenäisessä muodossa ja joka alalla on jättiläistyö. Ei vain hallittava alue ole lähes rajaton: myös luonnontiede itse on tällä alueella niin valtavan muuttumisprosessin alainen, että sekin, joka voi uhrata tarkoitukseen kaiken vapaa-aikansa, tuskin kykenee seuraamaan sitä. Karl Marxin kuoleman jälkeen ovat pakottavammat velvollisuudet vaatineet kaiken aikani, joten minun oli keskeytettävä työni luonnontieteiden parissa. Toistaiseksi minun on tyydyttävä käsillä olevassa teoksessa esitettyihin huomautuksiin ja jäätävä odottamaan, ilmaantuisiko ehkä myöhemmin tilaisuutta jo saatujen tulosten kokoamiseen ja julkaisemiseen, ehkäpä yhdessä Marxin jälkeenjääneiden hyvin tärkeiden matemaattisten käsikirjoitusten kanssa.[16]
Ehkä kuitenkin teoreettisen luonnontieteen kehitys tekee työni kokonaan tai suurelta osalta tarpeettomaksi. Sillä jo pelkkä pakko järjestää kasapäin kertyviä puhtaan empiirisiä löytöjä ajaa teoreettisen luonnontieteen senlaatuiseen vallankumoukseen, että vastahakoisen empiirikonkin on yhä enemmän ja enemmän tultava tietoiseksi luonnon tapahtumakulkujen dialektisesta luonteesta. Vanhat jäykät vastakohdat, terävät, ylipääsemättömät rajalinjat häviävät yhä suuremmassa määrin. Sen jälkeen kun viimeisetkin »oikeat» kaasut on muutettu nesteiksi, sen jälkeen kun tuli todistetuksi että kappale voidaan saattaa tilaan, jossa nestemäinen ja kaasumainen muoto eivät ole toisistaan erotettavissa, ovat aggregaattitilat kadottaneet aiemman absoluuttisen luonteensa viimeisetkin jäänteet.[17] Lämpökin joutui välittömästi sellaisenaan mitattavien liikemuotojen joukkoon sen jälkeen kun keksittiin se kineettisen kaasuteorian lause, jonka mukaan yksittäisten kaasumolekyylien liikenopeuksien neliöt ovat samassa lämpötilassa kääntäen verrannolliset näiden kaasujen molekyylipainoon. Vielä kymmenen vuotta sitten uudelleen keksitty liikkeen suuri peruslaki käsitettiin pelkästään energian säilymisen laiksi, sen katsottiin ainoastaan ilmaisevan, ettei liikettä voi hävittää eikä luoda, se siis käsitettiin ainoastaan määrälliseltä puoleltaan. Mutta nyt tämän ahtaan, kielteisen ilmauksen tunkee yhä enemmän syrjään myönteinen ilmaus energian muuttumisesta, jossa vasta prosessin laadullinen sisältö pääsee oikeuksiinsa ja josta on poistettu viimeinenkin muisto maailman ulkopuolisesta luojasta. Nyt ei enää tarvitse saarnata uutuutena sitä, että liikkeen (niin kutsutun energian) määrä ei muutu sen itsensä muuttuessa kineettisestä energiasta (niin kutsutusta mekaanisesta voimasta) sähköksi, lämmöksi, potentiaaliseksi energiaksi ja päinvastoin; tämä kaikki on nyt lopullisesti todettu itse muuttumisprosessin paljon sisältörikkaamman tutkimuksen perustaksi. Tämä on se suuri perusprosessi, jonka tiedostuksessa tiivistyy koko luonnon tiedostus. Ja siitä alkaen kun biologian tutkimusta on harjoitettu kehitysopin valossa, on orgaanisen luonnon alueelta kadonnut jäykkä luokittelun rajalinja toisensa jälkeen; välijäsenet, joita on miltei mahdoton luokitella, lisääntyvät päivittäin; tarkempi tutkimus heittää organismeja luokasta toiseen, ja miltei uskonkappaleiksi muodostuneet erottavat tunnusmerkit kadottavat ehdottoman pätevyytensä; nyt tunnemme jo munivia imettäväisiä, ja mikäli uutinen pitää paikkansa, on myös lintuja jotka kulkevat neljällä jalalla.[18] Olihan Virchowin jo vuosia sitten, solun löytämisen tuloksena, pakko selittää eläinyksilö soluvaltioiden liitoksi — vaikka hän tekikin sen enemmän edistyksellisyyttään kuin perusteli sitä luonnontieteellisesti ja dialektisesti.[19] Mutta käsite eläinten (siis myös ihmisen) yksilöllisyydestä muuttuu nyt vielä paljon monimutkaisemmaksi kun on löydetty korkeampien eläinten ruumiissa kiertelevät ameebojen kaltaiset valkoiset verisolut. Juuri nämä sovittamattomiksi ja ratkaisemattomiksi kuvitellut polaariset vastakkaisuudet, pakolla vedetyt rajaviivat ja luokkien erikoispiirteet ovat antaneet nykyiselle teoreettiselle luonnontieteelle sen rajoittuneen metafyysisen luonteen. Tietoisuus siitä, että näitä vastakkaisuuksia ja eroja tosin esiintyy luonnossa, mutta niiden pätevyys on vain suhteellista, ja että vasta meidän mietiskelymme tuo luontoon niiden kuvitellun pysyvyyden ja ehdottoman pätevyyden — tämä tietoisuus muodostaa dialektisen katsomuksen ytimen. Tähän katsomukseen voidaan päätyä luonnontieteiden jatkuvasti kasautuvien tosiasioiden pakottamana; siihen päädytään helpommin, jos näiden tosiasioiden dialektiseen luonteeseen yhtyy tietoisuus dialektisen ajattelun laeista. Luonnontiede on nyt joka tapauksessa kehittynyt niin pitkälle, ettei se enää voi välttää dialektista yhteenvetoa. Se helpottaisi kuitenkin tätä prosessia, jos ei unohtaisi, että ne tulokset joissa sen kokemukset tiivistyvät, ovat käsitteitä, ja että taito operoida käsitteillä ei ole synnynnäinen eikä myöskään tavallisen arkitajunnan seuralainen, vaan vaatii todellista ajattelua. Tällä ajattelulla on myös pitkä, kokemukseen pohjautuva historiansa aivan samoin kuin kokemusperäisellä luonnontutkimuksellakin. Juuri oppimalla omaksumaan filosofian kaksi ja puoli vuosituhatta kestäneen kehityksen tulokset luonnontutkimus yhtäältä vapautuu erillisestä, ulko- ja yläpuolellaan olevasta luonnonfilosofiasta ja toisaalta myös omasta rajoittuneesta, englantilaiselta empirismiltä perinnöksi saamastaan ajatusmetodistaan.
Lontoossa 23. syyskuuta 1885
Eräitä varsin merkityksettömiä tyylillisiä korjauksia lukuunottamatta nyt ilmestyvä painos on aivan samanlainen kuin edellinen. Vain yhdessä luvussa, toisen jakson kymmenennessä: »Kriittisestä historiasta», olen tehnyt olennaisia lisäyksiä, ja syyt ovat seuraavat.
Kuten jo toisen painoksen esipuheessa on mainittu, tämä luku on kaikilta oleellisilta osiltaan peräisin Marxilta. Sen ensimmäisessä, lehtiartikkeliksi tarkoitetussa asussa minun oli pakko lyhennellä huomattavasti Marxin käsikirjoitusta, ja nimenomaan niistä kohdista, joissa Dühringin käsitysten arvostelu oli tehnyt tilaa itsenäisille taloustieteen historian kehittelyille. Mutta juuri nämä kohdat ovat niitä, joiden arvo tänäänkin on suurin ja pysyvin. Katson velvollisuudekseni julkaista mahdollisimman täydellisesti ja sanatarkasti kohdat, joissa Marx osoittaa Pettyn, Northin, Locken ja Humen kaltaisille henkilöille kullekin kuuluvan paikan klassisen taloustieteen syntyhistoriassa, ja vieläkin suuremmalla syyllä hänen selvityksensä Quesnayn »taloudellisesta taulukosta», tuosta sfinksi-arvoituksesta joka on jäänyt ratkaisematta koko nykyaikaiselta taloustieteeltä. Mikä sen sijaan on liittynyt yksinomaan herra Dühringin kirjoituksiin, olen, sikäli kuin asiayhteys on sen sallinut, jättänyt pois.
Voin muuten olla täysin tyytyväinen sen johdosta, että tässä teoksessa esitetyt näkemykset ovat edellisen painoksen ilmestymisen jälkeen levinneet niin laajalle tieteen ja työväenluokan yleisessä tietoisuudessa, ja että näin on käynyt kaikissa maailman sivistysmaissa.
Lontoossa 23. toukokuuta 1894
F. Engels
[1*] On paljon helpompaa hyökätä vanhan luonnonfilosofian kimppuun Karl Vogtin tyyppisen ajatuksettoman rehvastelijan tavoin kuin arvioida sen historiallista merkitystä. Se sisältää kyllä paljon järjettömyyttä ja mielikuvituksellisuutta, muttei kuitenkaan enempää kuin empiiristen luonnontutkijoiden samanaikaiset epäfilosofiset teoriat. Kehitysopin yleistymisestä lähtien on alettu käsittää että se sisältää myös paljon mielekästä ja järkevää. Niinpä Haeckel on aivan oikein tunnustanut Treviranuksen ja Okenin ansiot.[13] Oken asettaa alkulimassaan ja alkurakkulassaan biologian postulaatiksi sen saman, mikä sittemmin on todella havaittu protoplasmaksi ja soluksi. Mitä erityisesti Hegeliin tulee, on hän monessa suhteessa paljon ylempänä empiirisiä aikalaisiaan, jotka luulivat selittäneensä kaikki selittämättömät ilmiöt asettamalla ne jonkin voiman — painovoiman, kelluntavoiman, sähköisen kontaktiovoiman jne. — alaisiksi, tai, milloin tämä ei käynyt päinsä, luokittelemalla ne joksikin tuntemattomaksi aineeksi: valoaineeksi, lämpöaineeksi, sähköaineeksi jne. Nämä mielikuvituksen luomat aineet on nyt miltei kokonaan syrjäytetty, mutta tuo voimahuijaus, jota vastaan Hegel taisteli, kummittelee vieläkin hupaisasti esim. Helmholtzin Innsbruckin-puheessa 1869 (Helmholtz. Populäre Vorlesungen, 2. vihko, 1871, s. 190).[14] Vastapainoksi 18. vuosisadan ranskalaisilta periytyneelle Englannin kunnialla ja rikkaudella silaaman Newtonin jumaloinnille Hegel korosti, että Kepler, jonka Saksa antoi kuolla nälkään, oli taivaankappaleiden mekaniikan varsinainen perustaja, ja että Newtonin painovoimalaki sisältyy jo kaikkiin Keplerin kolmeen lakiin, varsinkin kolmanteen. Saman minkä Hegel esittää luonnonfilosofiassaan, 270. § ja lisäykset (Hegels Werke, 1842, 7. nide, s. 98 ja 113–115), parilla yksinkertaisella yhtälöllä, Gustav Kirchhof esittää uudelleen uusimman matemaattisen mekaniikan tuloksena teoksessaan Vorlesungen über mathematische Physik, 2. painos, Leipzig 1877, s. 10, ja olennaisesti samassa, Hegelin ensinnä kehittämässä yksinkertaisessa, matemaattisessa muodossa. Luonnonfilosofit suhtautuvat tietoisen dialektiseen luonnontieteeseen kuten utopistit uudenaikaiseen kommunismiin.
[1] Engels käyttää tässä siivekkääksi tullutta kohtaa Schillerin murhenäytelmästä Don Carlos, 1. näytös, 9. kohtaus:
En pelkää enää — rinnallasi nyt
käyn taistoon heittäin haasteen ajalleni.
Toim.
[2] USA:n perustamisen (4. heinäkuuta 1776) 100-vuotispäivän yhteydessä Philadelphiassa avattiin 10. toukokuuta 1876 kuudes maailman teollisuusnäyttely. Näyttelyyn osallistuneiden 40 maan joukossa oli myös Saksa. Berliinin teollisuusakatemian johtajan professori F. Reuleauh'n, jonka Saksan hallitus nimitti saksalaisen palkintolautakunnan puheenjohtajaksi, oli pakko tunnustaa, että Saksan teollisuus on jäänyt huomattavasti jälkeen muiden maiden teollisuudesta ja että se noudattaa periaatetta »halpaa mutta huonoa». Tämä lausunto aiheutti paljon vastakaikuja lehdistössä. Esimerkiksi »Volksstaat»-lehti julkaisi heinä–syyskuussa joukon tälle skandaalitapaukselle omistettuja artikkeleita. Toim.
[3] Laajasti tunnetuksi tullut fraasi »todella ei ole oppinut mitään» sisältyy ranskalaisen amiraalin de Panatin erääseen kirjeeseen. Toisinaan se pannaan Taleyrandin nimiin. Se tarkoitti rojalisteja, jotka eivät kyenneet ottamaan oppia Ranskan 18. vuosisadan lopun vallankumouksesta. Toim.
[4] Engels tarkoittaa R. Virchowin puhetta saksalaisten luonnontutkijoiden ja lääkäreiden 50. edustajakokouksessa Münchenissä 22. syyskuuta 1877. Ks. R. Virchow. Die Freiheit der Wissenschaft im modernen Staat (Tieteen vapaus nykyaikaisessa valtiossa), Berliini 1877, s. 13. Toim.
[5] Pyhä allianssi oli Euroopan monarkkien taantumuksellinen liitto, jonka perustivat 1815 tsaristinen Venäjä, Itävalta ja Preussi vallankumousliikkeen tukahduttamiseksi ja feodaalis-monarkistisen hallitusmuodon säilyttämiseksi eri maissa. Toim.
[6] K. Marx. Misère de la philosophie (Filosofian kurjuus), Paris–Bruxelles 1847. Ks. Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). Osa II, s. 149–279. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Manifest der Kommunistischen Partei (Kommunistisen puolueen manifesti), London 1848. Vuonna 1872 Kommunistisen puolueen manifestista oli otettu uusintapainos nimellä Kommunistinen manifesti.
K. Marx. Das Kapital, Bd. 1, Hamburg 1867. Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa. Kustannusliike Edistys, Moskova 1976. Toim.
[7] Dühring (vuodesta 1863 Berliinin yliopiston yksityisdosentti ja vuodesta 1873 yksityisen naislyseon dosentti) alkaen vuodesta 1872 arvosteli jyrkästi yliopiston professoreita. Esimerkiksi jo Mekaniikan yleisten periaatteiden kriittisen historian ensimmäisessä painoksessa (1872) hän syytti H. Helmholtzia siitä, ettei tämä tarkoituksellisesti mainitse mitään R. Mayerin teoksista. Dühring arvosteli jyrkästi myös yliopiston oloja. Taantumukselliset professorit ahdistelivat Dühringiä tämän arvostelun vuoksi. Heidän aloitteestaan vuonna 1876 häneltä riistettiin mahdollisuus luennoida naislyseossa. Mekaniikan historian toisessa painoksessa (1877) ja naisten sivistykselle omistetussa kirjassaan (1877) Dühring toisti syytöksensä entistä jyrkemmässä muodossa. Heinäkuussa 1877 Filosofian tiedekunnan vaatimuksesta häneltä riistettiin oikeus toimia opettajana yliopistossa. Dühringin erottaminen aiheutti meluisan protestikampanjan hänen kannattajiensa taholta. Myös laajat demokraattiset piirit tuomitsivat tämän mielivaltaisen teon.
E. Schweninger, joka oli vuodesta 1881 Bismarckin yksityislääkärinä, nimitettiin 1884 Berliinin yliopiston professoriksi. Toim.
[8] Engels tarkoittaa L. H. Morganin tärkeintä teosta Ancient Society or Recerches in the Lines of Human Progress from Savagery, through Barbarism to Civilization (Muinainen yhteiskunta eli luonnonvaraisuudesta barbaarisuuden kautta sivilisaatioon johtaneen ihmiskehityksen linjojen tutkiminen), joka julkaistiin Lontoossa 1877. Toim.
[9] Engels. Der Ursprung der Familie, des Privateigenthums und des Staats. Hottingen–Zürich 1884 (Ks. Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 6. osa, s. 219–395). Kustannusliike Edistys, Moskova (1979). Toim.
[10] Engels lopetti työnsä Manchesterin kauppayhtiössä 1. heinäkuuta 1869 ja muutti Lontooseen 20. syyskuuta 1870. Toim.
[11] Maanviljelyskemialle omistetun perusteoksensa johdannossa tieteellisten katsomustensa kehityksestä puhuessaan J. Liebig huomauttaa: »Kemia kehittyy uskomattoman nopeasti ja ne kemistit, jotka haluavat pysyä sen mukana, elävät jatkuvasti sulkasadon kautta. Lentämistä varten kelpaamattomat höyhenet putoavat pois siivistä, mutta niiden tilalle kasvavat uudet höyhenet ja lento tulee voimakkaammaksi ja helpommaksi.» Ks. J. Liebig. Die Chemie in ihrer Anwendung auf Agricultur und Physiologie (Kemia sovellettuna maanviljelykseen ja fysiologiaan), 7. painos, Braunschweig 1862, 1. osa, s. 26. Toim.
[12] Tarkoitetaan saksalaisen sosiaalidemokraatin H. W. Fabianin kirjettä Marxille marraskuun 6. päivältä 1880 (vertaa Engelsin kirjeitä Kautskylle huhtikuun 11. päivältä 1884, Bernsteinille syyskuun 13. päivältä 1884 ja Sorgelle kesäkuun 3. päivältä 1885). Engels puhuu √-1:stä Anti-Dühringin ensimmäisen jakson 12. luvussa. Toim.
[13] Engels tarkoittaa Haeckelin mielipiteitä, jotka hän esittää neljännen »Goethen ja Okenin kehitysteoriat» -nimisen luennon lopussa. Ks. E. Haeckel. Natürliche Schöpfungsgeschichte (Luonnollinen luomishistoria), 4. painos, Berliini 1873, s. 83–88. Toim.
[14] Hegelin ja Helmholtzin lausuntoja voimasta Engels käsittelee Luonnon dialektiikassa, luvussa »Liikkeen perusmuodot». (Ks. F. Engels. Luonnon dialektiikka, kustannusliike Edistys Moskova 1971, s. 98–102). Toim.
[15] Kantin nebulaariteoria, jonka mukaan aurinkokunta on kehittynyt alkusumusta (lat. nebula — sumu), on esitetty hänen teoksessaan Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels, oder Versuch von der Verfassung und dem mechanischen Ursprünge des ganzen Weltgebäudes nach Newtonischen Grundsätzen abgehandelt (Yleinen luonnollinen taivaan historia ja teoria eli Koko maailman rakenteen ja mekaanisen syntyperän esitys Newtonin teorian mukaan), Königsberg ja Leipzig 1755. Kirja julkaistiin nimettömänä.
Kantin vuorovesikitkateoriasta ks. Luonnon dialektiikassa lukua »Vuorovesikitka» (F. Engels. Luonnon dialektiikka, s. 126–132). Toim.
[16] Kysymyksessä ovat Engelsin Luonnon dialektiikka ja Marxin matemaattiset käsikirjoitukset. Marxin matematiikkaa käsittelevät käsikirjoitukset (yli 1000 liuskaa) ovat 1850-luvun jälkipuoliskon ja 1880-luvun alkupuoliskon väliseltä ajalta. Toim.
[17] Engels tarkoittaa englantilaisen fyysikon T. Andrewsin (1869), ranskalaisen fyysikon L. P. Cailletetin ja sveitsiläisen fyysikon R. P. Pictetin (1877) teoksia. Toim.
[18] Tarkoitetaan ensimmäisessä tapauksessa nokkaeläintä ja toisessa nähtävästi archaeopteryxia. Toim.
[19] R. Virchowin teorian mukaan eläinyksilö jakautuu kudoksiin, kudokset jakautuvat solualueisiin ja solualueet erillisiin soluihin. Näin ollen eläinyksilö on erillisten solujen mekaaninen summa. Tämä teoria on esitetty hänen kirjassaan Die Cellularpathologie, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1858 (ks. R. Virchow, Die Cellularpathologie, 4. Aufl., Berlin 1871, s. 17).
Puhuessaan tämän teorian »edistyksellisestä» luonteesta Engels viittaa siihen, että Virchow kuuluu saksalaiseen porvarilliseen progressistiseen puolueeseen, jonka perustajia ja huomattavia toimihenkilöitä Virchow oli. Puolue perustettiin kesäkuussa 1861. Sen ohjelmaan sisältyi mm. sellaisia vaatimuksia kuin Saksan yhdistyminen Preussin johdolla ja paikallisen itsehallinnan periaatteen toteuttaminen. Toim.