Julkaistu: ensimmäinen painos »Die Grundbegriffe der Wirtschaftslehre. Eine populäre Einführung». Leipziger Buchdr., Leipzig 1908. Toinen, muokattu painos 1911
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Taloustieteen Peruskäsitteet». Tampereen Työväen Kirjapaino, Tampere 1913
Skannaus: Miikka Palokangas
OCR, PDF, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lisäarvo on pääoman päämäärä ja tarkotus. Kapitalismin vallitessa perustuu kaikki taloudellinen pyrkimys sen lakkaamattomaan lisäämiseen ja moninkertaistuttamiseen. Tämän pyrkimyksensä takia on pääoma vähitellen mullistanut koko sen tuotantotavan, mikä sen syntyessä vallitsi ja siten samalla muuttanut perinpohjin ihmisen kaikki elinehdot. Ja tämä on pääoman historiallinen merkitys.
Lisäarvoa syntyy työvoiman käyttämisestä. Pääoma ostaa työvoimaa ja maksaa siitä palkkaa. Kun sitten työläinen tekee työtä, niin hän synnyttää uutta arvoa, mikä ei tule hänen vaan kapitalistin hyväksi. Jonkun aikaa tulee hänen tosin tehdä työtä, korvatakseen työpalkan arvon. Mutta sittenkun hän sen on suorittanut, ei hän lopetakaan työntekoaan, vaan jatkaa sitä vielä muutamia päivän tunteja. Uusi arvo, minkä hän nyt synnyttää ja mikä nousee yli työpalkan määrän, on lisäarvoa.
Muodostaaksemme tästä esimerkin otaksumme, että koko työpäivä kestää 12 tuntia. Kulukoon työpalkan arvon korvaamiseen 10 tuntia, ja syntyköön lisäarvoa siis jälelläolevana 2:na tuniina. Miiä keinoja nyt on pääoman käytettävissä lisäarvon syntymisen kohottamiseksi? Ensinnäkin työajan pidentäminen. Kuten tunnetaan on tätä keinoa monasti koetettu kapitalistisen tuotannon vuosikymmeninä ja koetellaan monasti vielä nykyäänkin. Mutta sen rajat ovat ahtaat ja ylitsepääsemättömät. Vuorokaudessahan on kaiken kaikkiaankin vain 24 tuntia ja muutamia niistä käyttää työläinen nukkumiseen ja syömiseen. Lisäksi on huomattava, että aina kun työaikaa pidennetään, niin työn voimaperäisyys ehdottomasti alenee. Sen voimat, jonka täytyy tehdä työtä 15 tuntia päivässä, eivät ole niin tuoreet kuin sen joka työskentelee vain 8–9 tuntia. Mutta luodun uuden arvon määrä riippuu yhtä paljon työn voimaperäisyydestä kuin siihen kulutetusta ajastakin. Lopuksi on työläisillä vielä oma tahto, joka panee vastaan, jos työpäivää varsin paljon pidennetään.
Toinen keino lisäarvon kohottamiseksi on palkan vähentäminen. Tätäkin on kapitalistisen tuotantotavan aikana aina yhä uudelleen yritetty ja yhä vielä nykyäänkin yritetään. Mutta sekään ei ole rajaton ja ehdottomasti varma keino. Lisäarvon lakkaamattoman kohoamisen tulee silloinkin olla mahdollista, kun työvoimasta maksetaan sen täysi arvo. Vaikka siis onkin tosiasia, että pääoma pyrkii maksamaan työvoimasta vähemmän kuin mitä sen arvo tekee, täytyy meidän jättää se toistaiseksi huomioonottamatta.
Pääomalla on vielä näet kolmaskin keino lisäarvon kohottamiseksi. Esimerkissämme oli »välttämätön» (s. o. työvoiman täyden arvon korvaamiseen välttämätön) työaika 10 tuntia, lisätyöaika oli 2 tuntia. Jos nyt työvoiman täysi arvo supistui pienemmäksi, niin että se voitaisiin korvata vähemmässä ajassa kuin 10 tunnissa, niin kasvaisi ilmeisesti lisäarvon synnyttämiseen käytettävä aika. Nyt tulee pääoman siis ratkaista kysymys miten se voisi tehdä työvoiman halvemmaksi, (millä tarkotetaan sen todellisen arvon pienentämistä, vaan ei sitä, että siitä maksettaisiin alle sen arvon).
Työvoiman arvolla (kuten jokaisen muunkin tavaran arvolla) tarkoitetaan sitä työn määrää, joka on sen synnyttämiseen yhteiskunnallisesti väittämätäntä. Työvoimaa syntyy elantotarpeitten[1*] käyttämisestä. Siis jos onnistutaan tekemään halvemmaksi työväen elantotarpeitten tuotantoa, niin että hän saa kaikkea, mitä hän tarvitsee, ostaa vähemmällä rahamäärällä, niin on työvoiman todellinen arvo laskenut ja niin saadaan tuosta esimerkkimme 12-tuntisesta työajasta käyttää entistä suurempi osa lisäarvon synnyttämiseksi.
Työmiehen elantotarpeita ovat nyt tarkotetussa mielessä miltei kaikki ihmistoiminnan tuotteet, lukuunottamatta muutamia aniharvoja puhtaita ylellisyystuotteita. Kun jokaisen tavaran arvon määrää siihen käytetyn työn paljous, niin alenee niiden arvo heti kun on onnistuttu tavaraa valmistaa kuluttamalla vähemmän työtä. Toisin sanoen: niin pian kun voidaan samalla työmäärällä valmistaa suurempi määrä tavaroita, on jokaisen tavaran arvo pienempi. Se, että on samalla työmäärällä valmistettu suurempi määrä tavaroita, merkitsee, että työn tuottavaisuus on kohonnut. Mikäli tämä koskee niitä tavaroita, joita työläinen tarvitsee elantonsa ylläpitoon, on täten työvoiman arvo laskenut ja lisäarvo kohonnut.
Kun nyt miltei kaikki tavarat ovat työläisten elantoon tarpeellisia, niin saadaan pääoman harrastama lisäarvon enentäminen aikaan siten, että kohotetaan työn tuottavaisuutta.
Pääoma ei tosin ole koskaan tätä yhteyttä tieteellisesti selvittänyt, mutta käytännössä se on vaistomaisesti ja varsin nopeasti käsittänyt, että sen tehtävä on alusta pitäen oleva työn tuottavaisuuden kohottaminen.
Kuten olemme nähneet, merkitsee työn tuottavaisuuden kohottaminen sitä, että samalla työmäärällä valmistetaan entistä enemmän tuotteita. Tämän tarkoituksensa saavutti pääoma ensin siten, että se asetti useampia työläisiä tekemään työtä samaan työhuoneeseen, mitä eräällä vieraskielisellä sanalla nimitetään ko-operatioksi (yhteistyöksi). Pääoman ensimäinen historiallinen toimenpide oli juuri ko-operatio.
Miten voi nyt yksin useampien, riippumattomina toisistaan työskentelevien työläisten saattaminen samaan työhuoneeseen lisätä tuotteitten määrää? Ensinnäkin siksi, että siten säästetään työvälineitä kun esimerkiksi 20 suutaria tekee työtä yhdessä työpajassa niin ei tämä yksi työpaja maksa niin paljon kuin 20 yhden suutarin työpajaa. Sitäpaitsi ei jokainen suutari käytä yhtaikaa samaa työkalua. Toinen tarvitsee vasaraa silloin kuin toinen käyttää veistä j. n. e. Täten riittää kahta tai kolmea suutaria kohti yksi työkalukokoelma. — Sitäpaitsi käy monen työläisen yhdessä työskennellessä mahdolliseksi suorittaa töitä, joita kukaan ei yksinään voisi Saada aikaan. Kun esim. hankalat toimet on asetetava kangaspuihin, niin ei sitä voi yksi henkilö suorittaa. Mutta kolme, neljä työläistä suorittaa sen helposti. Yksin tuon useampien työläisten yhdessäolon johdosta syntyy siis eräitä uusia tuotantovoimia, joita ei aikaisemmin ollut olemassa.
Tämä on erikoisen tärkeätä niissä työhaaroissa, joissa määrättyinä aikoina on nopeasti suoritettava työmääriä, jotteivät tuotteet pilaantuisi. Näin on esim. elonkorjuun ja sillinpyynnin laita. Sitäpaitsi on olemassa muitakin töitä, joita voidaan suorittaa vain siinä tapauksessa, että niihin käydään käsiksi niinsanoaksemme edestä ja takaa yhtaikaa, ja joita ei siis ilman ko-operatiota voida lainkaan suorittaa, kuten esim. talojen, katujen ja kanavien rakentaminen.
Kaikki ammattiväki sitäpaitsi vakuuttaa, että yksinomaan samassa työpajassa rinnakkain työskentely aivan itsestään synnyttää kilpailua työläisten kesken, mikä huomattavasti lisää työn tuottavaisuutta. Suuressa työläisjoukossa on aina erittäin kelvollisen väen ohella vähemmän kelvollista: niitä, jotka suorittavat enemmän kuin keskimäärän, ja niitä, jotka eivät sitä saavuta. On ymmärrettävää, että viimemainitut panevat voimansa erikoisesti koetukselle, jotteivät kovin paljon jäisi toisista jälkeen.
Vihdoin syntyy välittömästi useitten yhteistyöstä vissi työnjako, joka suuresti edistää tuotantoa. Jos esim. muurari itse noutaisi tarvittavat tiilet, niin hän tuottaisi paljoa vähemmän kuin jos toinen ne hänelle kantaa. Tai ajateltakoon, miten paljoa nopeammin saadaan tiilet nostetuksi rakennukselle, jos muurarit muodostavat ketjun, eivätkä kukin erikseen kapua alituisesti edestakaisin, ylös ja alas. Tai kalastettaissa: yksi soutaa, toinen ohjaa, kolmas heittää verkon veteen tai keihästää; kaikki kolme yhdessä saavuttaa siis tuloksen, jota ei kukaan yksin voisi saavuttaa. — Tästä on johduttu muuhunkin työnjakoon, mitä myöhemmin käsittelemme.
Tähänastinen katsauksemme osottaa päivän selvästi, että työn tuottavaisuuden kohottaminen, joka tapahtuu ko-operation avujlia, on yksinomaan työn ja työläisen aikaansaama. Kaiken tämän siis saa aikaan työ, niin pian kuin sitä ei enään käytetä hajallisesti, maan suuremmissa joukoin, siis kollektivisesti eli yhteiskunnallisesti.
Tätä selvää yhteyttä hämmentävät ne olosuhteet, joiden vallitessa ko-operatio ensin luotiin.
Keskiaika oli käsityön ajanjakso. Tosin ei mestari silloinkaan työskennellyt aivan yksin, vaan muutamien kisällien kanssa yhdessä; mutta näiden työskentelyn päätarkotus oli heidän kouluuttamisensa mestareiksi, ja heidän lukumääränsä oli määrätty ja rajoitettu ammattikuntalaeissa.
Keskiajan päättyessä olivat kiinteät yhteiskunnalliset olosuhteet särkyneet. Ei ollut vain rikkaampia ja köyhempiä, vaan myöskin aivan köyhiä. Miten näin oli käynyt, ei kuulu tähän vaan historiaan.
Köyhät eivät voineet ajatellakaan ryhtyä keskenään yhteistoimintaan, sillä heillä oli yhtä vähän elantovälineitä kuin työkalujakaan. Kokoontua työskentelemään yhteen työpajaan voivat he vain siinä tapauksessa, että oli olemassa joku, joka voi ostaa työkaluja ja maksaa palkan — kapitalisti, pääomanomistaja.
Siis puhtaasti asiallisesti katsoen olisivat ko-operation kaikki edut voineet syntyä siinäkin tapauksessa, että työläiset vapaaehtoisesti ja ilman kapitalistia olisivat liittyneet tekemään yhdessä työtä. Johtui ajan olosuhteista, etteivät he sitä voineet, vaan että kapitalistin täytyi heitä kutsua yhteistyöhön.
Nyt olivat työläiset suorittaneet aivan saman työn ennen yhdistämistään kuin sen jälkeenkin, ainakin sitä ennen kuin ne suuret mullistukset tapahtuivat, joista vielä myöhemmin puhumme. Ja kuitenkin oli heidän työnsä yksinomaan tuon yhteistyön takia käynyt entisestään tuottavamaksi. Mutta heidän yhdistämisensä oli pääoman työtä. Eipä siis ihmettä, jos syntyi se harhakuvitelma, että tuotantovoiman kohottaminenkin oli pääoman ansiota! Tai vielä enemmänkin: koska pääoma oli ainoa, mikä — pinnalta katsoen — oli tullut jo aikaisemmin olemassaolleen lisäksi, niin täytyi syntyä sen kuvittelun, että kaikkea tätä ei saanutkaan aikaan työn, vaan pääoman tuotantovoima! Nyt oli siis muka kyseessä tuotantovoima, joka vasta pääoman avulla liittyi työhön!
Tämän väärän kuvitelman täytyi vain lujittua heti kun pääoma otti tuotantoprosessissa suorittaakseen erikoisen tehtävänkin, nimittäin johdon. Yhteistyöskentely tekee välttämättömäksi eräitä hoitotöitä. Tulee ajoissa hankkia riittävät työkalut, työpajat, raaka-aineet j. n. e., jokaiselle tulee osottaa paikkansa, raaka-aineensa, lyhyesti: on huolehdittava siitä, että kaikki valmistuu oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Tämä tehtävä lankesi luonnostaan kapitalistille, sillä hänhän oli työkalujen, raaka-aineen ja tuotteen omistaja, hän oli oikeastaan ainoa, jolla oli persoonallista hyötyä siitä, että koko toiminta oli asianmukaisesti järjestetty. Nämä hoitotyöt tekivät hänestä pian ei vain työläisen ohjaajan, vaan personallisen käskijänkin. Mutta täten tultiin myöskin siihen, että hän niinikään edusti ulospäin koko toimintaa, s. o. sekä kaikkia työläisiä että kaikkea työtä. Myöskin tämän täytyi tukea sitä kuvittelua, että muka kaiken sen, minkä työläiset suorittivat nyt enemmän kuin aikaisemmin, oli kapitalistin ja hänen pääomansa työtä.
Vihdoin ovat ko-operation edut tietysti sitä suuremmat, mitä suurilukuisempi on työväestö. Mitä enemmän työläisiä tekee työtä, sitä suuremman taas tulee pääoman olla. Ja mitä suuremmaksi pääoma kasvaa, sitä suuremmaksi kohoaa myöskin työn tuottavaisuus. — Kaikki nämä seikat ovat vaikuttaneet, että porvaristo pitää nykyään poikkeuksetta työn tuottavaisuutta pääoman tuottavaisuutena.
Ko-operatio tässä yksinkertaisessa muodossaan kokosi yhteen useampia työläisiä (käsityöläisiä), jotka kaikki tekevät samaa työtä. Mutta se voi koota tekemään yhteistyötä myöskin eri ammattia harjoittavia työläisiä. Esimerkiksi ovat ajopelit hyvin monen käsityöläisen työtä: vaununtekijän, satulasepän, lukkosepän, räätälin y. m., mitkä siihen asti olivat työskennelleet toisistaan riippumatta, mutta jotka nyt ovat kootut yhden ainoan kapitalistin komennettaviksi. — Kummassakin tapauksessa synnyttää ko-operatio uuden työnjaon.
Työnjakoa ei sinänsä ole luonut vasta ko-operatio eikä pääomakaan. Pikemmin sitä itseään on kiittäminen siitä, että työn tuottavaisuus vuosisatain kuluessa on kasvanut. Mutta ko-operation ja pääoman astuessa näyttämölle oli se kehittynyt vasta niin paljon, että se oli toisistaan erottanut eri tuotannonhaarat, eri ammatit. Sensijaan että ihminen alkuaikoina teki kaikkea mitä hän tarvitsi — asuntonsa, vuoteensa, työkalunsa, peltotyönsä j. n. e. —, oli jo tällöin olemassa muurareita, puuseppiä, lukkoseppiä y. m., jotka kukin tekivät omaa erikoistyötänsä. Jokainen käsityöläinen teki nyt kokonaisia, käyttökelpoisia tuotteita. Mutta sittenkun ko-operatio oli saattanut yhteistyöhön joko saman tai useamman eri ammatin harjoittajia, kävi mahdolliseksi jakaa yhden ainoan tuotteen valmistaminen useamman työläisen yhteisesti suoritettavaksi. Keskiajan puuseppä esim. teki pöytiä, tuoleja, kaappeja ja yleensä kaikkea muutakin puusepän ammattiin kuuluvaa työtä. Mutta nyt erikoistutettiin työ siten, että kukin työläinen teki vain määrätyn kaapin osan ja hänen useat toverinsa taas sen toiset osat, ja se tehdas, jossa hän työskenieli, ei kenties valmistanutkaan yleensä muita kuin kaappeja, vaan ei pöytiä, tuoleja tai muuta puusepäntyötä.
Täten olemme lopullisesti siirtyneei pois keskiaikaisen käsityön aikakaudelta, ja astuneet kapitalismin ajanjaksoon ja sen ensimäiseen vaiheeseen manufakturiaikaan, joka kesti noin 16:nnen vuosisadan keskivaiheilta 18:nnen vuosisadan viimeiselle kolmannekselle.
Tämä uusi työnjako[2*] näytti heti ehdottomasti hyödyllisen vaikutuksensa siten, että se huomattavasti lisäsi tuotantovoimaa. Ottakaamme esimerkiksemme neulateollisuus. Neulan valmistaminen vaati siihen aikaan noin 20 eri menetelmää, jotka aikaisemmin perätysten suoritti yksi ainoa käsityöläinen. Nyt jaettiin työ 20:n eri työläisen kesken, joista jokainen alituisesti toisti samaa menetelmää. Seurauksena tästä oli (kuten englantilainen taloustieteilijä Adam Smith on laskenut), että päivässä valmistettiin noin 240 kertaa enemmän neutoja kuin sitä ennen.
Mutta yhtä edullinen kuin tämä tuotantotapa oli tuotannon lisääntymiselle, yhtä vahingollinen se oli alusta pitäen työläiselle. Sillä sen välitön seuraus oli, että työläinen menetti aikaisemman monipuolisen taitavuutensa. Tarkastakaammepa esim. ajopeliteollisuutta. Niinkauan kuin satulaseppä, lukloseppä ja räätäli olivat itsenäisiä käsityöläisiä, työskentelivät he silloin tällöin ajopelien valmistamiseksi, mutta sen ohella tekivät paljon muitakin ammattiinsa kuuluvia töitä, joiden tarkoituksena ei ollut ajopelien valmistaminen. He harjaantuivat siis ammattinsa kaikkiin tehtäviin. Mutta nyt kun pääoma palkkasi heidät ajopelitehtaaseen, niin he eivät vuosikausiin saaneet tehtäväkseen muuta kuin ajopelityötä. Niin menettivät he muun työn harjoittamismahdollisuuden ja ajan oloon myöskin kykynsä tehdä muuta työtä; ja — mikä on vielä tärkeämpää — heidän jälkeläisensä, oppilaitten, ei enää tarvinnut oppiakaan muuta työtä, eikä heillä ollut tilaisuuttakaan siihen, niin että toinen tai kolmas sukupolvi, senjälkeen kun ko-operatio oli astunut käytäntöön, ei enään taitanut jotain käsityön haaraa kokonaisuudessaan, vaan oli sen taitavuus tullut yksipuoliseksi, s. o. se oli surkastunut. Aivan sama pitää paikkansa maatyöläisiin nähden, jotka vain harjoittivat osamenetelmäänsä. Yksityisestä työläisestä kehittyi taituri omassa menetelmässään, mikä oli määrätty hänen elinkautiseksi tehtäväkseen, mutta hän ei enään osannut vaimistaa koko neulaa.
Täten tuli työläinen riippuvaksi toisten yhteistyöstä. Käsityöläinen, joka oli oppinut valmistamaan täydellisen käyttötavaran, saattoi työskennellä (ja siis myöskin ravita itseään) niinpian kuin hänen käytettävissään oli raaka-ainetta ja työkaluja. Mutta manufaktuurityöläistä ei auttanut mikään, niinkauan kuin ei ollut toisia työläisiä, jotka osasivat tehdä sen esineen toiset osat, jonka valmistamiseen hän vain toisten mukana otti osaa. Toisin sanoin: työläinen, joka tähän asti oli seisonut omilla jaloillaan, liitettiin nyt tuotantoelimistöön, hänestä tuli vain kokonaisruumiin yksi elin, hän voi tuottaa vain yhdessä kokonaisruumiin kanssa ja niin ollen elääkin vain siinä tapauksessa että sekin eli.
Mitä pitemmälle tämä kehityskulku edistyy, sitä lujemmin liittyy yksityinen työläinen tähän elimistöön. Alituinen työskentely yhdessä ainoassa, verrattain yksinkertaisessa osatoiminnassa johtaa sekä ruumiilliseen että henkiseen surkastumiseen, kun ei ruumiilla eikä hengellä ole tilaisuutta harjoittaa muita kykyjään. Täten tulee työläisen ajanoloon yhä vaikeammaksi tulla toimeen, jos hänet temmataan pois tuotantoprosessista. Ja toiselta puolen: kun työläiset manufaktuuriammatissaan työskentelevät toistensa yhteydessä, niin ei heidän työnsä nopeus, taitavuus ja voimaperäisyys enää ole kunkin yksityisasia, vaan toisen työn tulee sekä nopeuteen että laatuun nähden soveltua yhteen toisen työn kanssa. Koska on välttämätöntä, että työläinen käyttää yhtä paljon raaka-ainetta ja oikealla, samalla tavalla kuin hänen lähin työtoverinsa, tulee jokaisen tarkoin sopeutua ammatin tarpeisiin ja vaatimuksiin. Manufakturiammatissa on tuotanto kehittynyt suunnitelmanmukaiseksi; kukaan ei tuota niin paljon ja sellaisia tuotteita kuin hän haluaa, vaan niin paljon ja sellaisia kuin on välttämätöntä yhteistarvetta varten, joka suunnitelmallisesti on etukäteen määrätty.
Kaikesta tästä huolimatta on ja pysyy manufakturin vallitessa työläisen personallinen taitavuus tuotannon perustana.
Tähänastiset tarkastelumme selvittivät jo useita muutoksia, joita lisäarvon synnyttäminen oli saanut tuotannossa aikaan. Keskiajan tuotantotapa oli käsityö. Sen vallitessa oli työn pääasiallinen tarkotus ja päämäärä käyttöarvo, s. o. hyvien, tarkotuksenmukaisten tavaroitten synnyttäminen. Tietystikin täytyi käsityöläisen myydä tuotteensa, jotta hän niistä eläisi ja tässä mielessä pyrki hän ansaitsemaan vaihtoarvoa, s. o. rahaa. Mutta tämän päämäärän voi saavuttaa — ainakin käsityön kukoistusajalla —, vain siten, että valmisti hyviä tavaroita; sillä muuten niitä ei olisi ostetttu. Sitten pirstautuivat kiinteät yhteiskunnalliset olosuhteet, ja keskiaika oli loppunut. Tämä ilmeni etenkin siinä, että pääoma alkoi kasaantua kaupan ja koronkiskonnan avulla ja että lukuisat työläiset vajosivat täydelliseen köyhyyteen. Seurauksena tästä oli meidän jo kuvaamamme ko-operatio.
Kapitalisti, joka pani käytäntöön ko-operation, teki sen jo heti alusta lähtien siinä mielessä, että hän ansaitsi sillä rahaa. Kuitenkin näyttää siltä kuin hän olisi pyrkinyt tähän aluksi koettamalla saada myydyksi mahdollisimman paljon tavaroita, niin että yhä edelleenkin näytti käyttöarvo pysyvän tuotannon pääasiallisena tarkoituksena. Mutta yksinkertainen ko-operatio oli vain lyhyt väliaste manufakturiin, s. o. se vain avasi tietä työpajan piirissä tapahtumalle työnjaolle. Niinpiankuin tämä alkoi, lakkasi käyttöarvo olemasta tuotannon liikkeellepaneva ja suuntaa määräävä voima ja sen sijalle astui nyt vaihtoarvo. Tämä merkitsee sitä, että kapitalistin pyrkimyksenä ei enää ollut hyvän tavaran valmistaminen, vaan tavaran saattaminen halvemmaksi. Tämän tapahtuman todellista taloudellista merkitystä — mikä on, kuten olemme nähneet, työvoiman arvon vähentäminen ja lisäarvon senkautta suurentaminen — ei kapitalisti tunne. Hän tietää vain, että jos hän saa tavaransa halvemmaksi, niin menekki, s. o. ostajapiiri kasvaa. Mutta huolimatta siitä ollaanko selvillä asian todellisesta laidasta, tulee vaihtoarvosta, tavaran kaupaksi tekemisestä, nyt tuotannon liikkeellepaneva ainoa voima.
Tuotannon halvaksi saattaminen merkitsee työn tuotavaisuuden kohottamista eli suuremman tavaramäärän synnyttämistä samalla työmäärällä. Pääoma pyrkii siis yhä enemmän suurentamaan sitä raaka-aineen määrää, minkä määrätynsuuruinen työvoima muuttaa tavaraksi.
Kysykäämme nyt: miten syntyy arvo ja lisäarvo asiain näin ollessa? Sehän on tietysti pääoman kannalta katsoen ratkaiseva näkökohta. Tuotannon halpeneminen johtuu siitä, että ne arvot, joita yhtä suurena pysynyt työvoima synnyttää, tulevat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Kun työvoima on toiminnassa, niin kuluu sekä raaka-aineita että työkaluja. Raaka-aine katoaa heti, mutta työkalu vain vähitellen pitkäaikaisen käyttämisen jälkeen. Mutta niiden arvo ei katoa, vaan se siirtyy tuotteeseen. Kun puuvillanaulasta tehdään niin ja niin monta sukkaparia, niin puuvillan arvo ilmenee nyt sukissa. Samaten ilmenee missä kulutetun työkalun arvo, mikä jakaantuu kaikkien sillä valmistettujen sukkien kesken. Siis raaka-aineen ja työkalun arvo ei muutu tuotannossa. Se jää tuotteeseen yhtä suurena kuin se oli raaka-aineessa ja työvälineissä. Tämän vuoksi nimitetään sitä kiinteäksi (s. o. muuttumattomaksi) pääomaksi. Sitävastoin työpalkkana liikkeellelaskettu pääoma ei enään sisälly valmiiseen tuotteeseen, vaan sen sijaan astuu uusi arvo, jonka työvoima on luonut. Tämä uusi arvo on suurempi kuin työpalkka. Näinollen on siis työpalkkana maksetun pääoman arvo tuotannossa muuttunut, ja sitä kutsutaan tämän takia vaihtelevaksi pääomaksi.[3*]
Jos käytämme näitä nimityksiä kumoamaan äsken selvittämiämme seikkoja, niin voidaan sanoa, että tuote on sitä halvempi, mitä suurempi siihen käytetty kiinteä pääoma on vaihtelevaan eli liikkuvaan pääomaan verrattuna. — Muuan esimerkki tekee asian vielä selvemmäksi. Otaksutaan, että määrätyn raaka-aineen muokkaamiseen määrätyillä työkaluilla tarvitaan 10 työläistä. Nyt tehdään keksintö, joka saattaa työn tuottavaisuuden kymmenkertaiseksi. Yhdeksän työmiestä erotetaan työstä; yksi ainoa työläinen, joka jää jälelle, muokkaa — uusilla työkaluilla — saman määrän raaka-ainetta samassa ajassa kuin aikaisemmin kymmenen. Silloin on tuote tullut tavattoman paljon halvemmaksi. Liikkuva pääoma on nyt kymmenen kertaa pienempi kuin aikaisemmin; kiinteä pääoma on sitävastoin todennäköisesti tullut suuremmaksi, sillä muokatun raaka-aineen arvo on pysynyt samana, mutta nuo uudet paremmat työkalut ovat tavallisesti paljoa kalliimmat kuin vanhat. Siis yleisesti sanottuna: kiinteä pääoma on kasvanut liikkuvaan verrattuna.
Tämä on laki, joka aina pitää paikkansa: mitä suurempi kiinteä pääoma on liikkuvaan verrattuna, sitä pienempi on tuotteen arvo.
Jos nyt tarkastamme manufakturityöläistä ja hänen työkaluaan sekä sitä raaka-aineita, jota hän sen avulla voi muokata, niin huomataan ensi silmäyksellä, että hänen työpalkkansa (liikkuva pääoma) on vielä verrattain suuri tuotannonvälineitten (kiinteän pääoman) rinnalla.
Tähän tulee lisäksi, että manufakturin vallitessa tuotanto oli vielä yksinomaan riippuvainen työläisen personallisesta valmistuskyvystä ja kelvollisuudesta.
Näinollen tuli pääoman keksiä keino, joka tavattomasti kohoiti kiinteän pääoman määrää tarvittavaan työvoimaan verrattuna ja joka samalla teki tuotannon riippumattomaksi työläisen personallisesta työkyvystä.
Tämä keino oli kone.
Kone eroaa käsityöläisen ja manufakturityöläisen työkalusta siinä, ettei sitä käytettäessä varsinaista työtä, s. o. raaka-aineeseen vaikuttamista suorita enään ihminen, vaan koneellinen laite. Se siis ei ole koneessa oleellista, että sitä käytetään höyryn, veden tai tuulen voimalla. Vaikka ihminen käyttäisikin väkipyörää käsillään, niin olisi laite sittenkin kone, kunhan vaan niitä työkaluja, jotka muokkaavat raaka-ainetta, ei käytä ihmiskädet vaan koneelliset laitteet.
On ilman muuta selvää, miksi juuri tämä on oleellisinta koneessa. Sen avulla käy tuotteen valmistaminen riippumattomaksi työläisen personallisesta työkyvystä. Tämä asiaintila näyttäytyy jo ulkonaisestikin selvästi siinä, että kone voi yhtaikaa käyttää niin monta työkalua kuin halutaan. On vain lisättävä laitteita ja käyttövoimaa vastaavassa määrässä, niin voidaan koneeseen liittää yhä uusia työkaluja ja siis myöskin synnyttää suuri määrä tuotteita yhdellä kerralla. Mutta manufakturityöläisen käytettävissä ei ole muuta kuin kaksi kättä, ja hyvin harvinaista on, että hän voi niillä yhtaikaa hallita kahtakaan työkalua, koska hän ei tavallisesti saa jakaa huomiotansa yhtaikaa kahteen työprosessiin.
Niin tekee kone tuotteitten määrän riippumattomaksi työläisistä. Samaten myös heidän laadustaan. Ei enään riipu työläisistä, tuleeko tuotteesta hyvä vai huono, vaan koneen täsmällisyydestä ja tarkkuudesta. Tämä on niinsanoaksemme tosin se napasuoni, joka vielä sitoi alkavaa koneteollisuutta manufakturiin. Sillä aluksi itse koneitakin valmistivat manufakturityöläiset ja niinollen riippui niiden täsmällisyyskin — ja myöskin siis niiden tuotteitten laatu — kunkin työläisen kyvykkäisyydestä. Kesti monta vuosikymmentä, ennenkuin koneet itse valmistivat koneita.
Siten oli saavutettu ne kaksi tekijää, joita pääoma kaipasi: nyt voi vähäinen määrä työvoimaa (liikkuvaa pääomaa) muuttaa valtavan määrän raaka-aineita (kiinteää pääomaa) tuotteiksi. Kun samalla kone, joka niinikään on kiinteää pääomaa, on paljon kalliimpi kuin vanha työkalu, niin on kiinteä pääoma käynyt liikkuvaan nähden vieläkin suuremmaksi.
Mutta käykö sitten tuote halvemmaksi, vaikka työvälineet ovat kallistuneet? Kun koneen — kuten aikaisemmin työkalunkin — koko arvo siirtyy tuotteeseen, ja kun tämä arvo nyt on paljoa suurempi, niin on aivan selvää, että se koko arvosumma, mikä työn kautta siirtyy tuotteeseen, on nyt paljoa suurempi kuin manufaktuurin vallitessa. Tästä huolimatta on nyt jokaisen eri tavaran arvo pienempi, sillä kone tuottaa suhteettoman paljon enemmän tavaroita kuin työkalu. Jotta nyt saataisiin tuotteisiin siirtymään paljoa suurempi työvälineitten ja raaka-aineitten arvo, tarvitaan paljoa vähemmän työtä, niin että tuotteen arvo on paljoa pienempi, kun otetaan huomioon yhtä suuret tuotemäärät.
Tämän selvittäköön muuan esimerkki. Otaksukaamme että 50 markan arvoinen työkalu riittää 500 markan arvoisen raaka-aineen muokkaamiseen. Tähän tarvittakoon 10 markan edestä uutta työtä. Silloin on tuotteen kokonaisarvo:
| 50 mk. | työkalusta |
| 500 mk. | raaka-aineesta |
| 10 mk. | uudesta työstä |
| 560 mk. | |
Kun nyt koneella suoritetaan sama työ, niin kiinieä pääoma käy kaksinkertaiseksi. Silloin sisältyy tuotteeseen seuraavat arvot:
| 100 mk. | työkalusta |
| 1000 mk. | raaka-aineesta |
| 10 mk. | uudesta työstä |
| 1110 mk. | |
Arvo on paljon suurempi mutta tuotteitakin on kaksinkerroin. Aikaisempi määrä tuotteita on nyt vain 555 mkan arvoinen.
Tässä olemme otaksuneet, että kone itse on niin paljon kalliimpi kuin se lisää työn tuottavaisuutta. Mutta niin ei suinkaan tarvitse olla asianlaita. Kone joka maksaa kymmenen kertaa niin paljon kuin työkalu, voi mahdollisesti kasvattaa tuottavaisuutta tuhatkertaiseksi. Silloin on tuotteen arvo seuraava:
| 500 mk. | työkalusta |
| 50,000 mk. | raaka-aineesta |
| 10 mk. | uudesta työstä |
| 50,510 mk. | |
ja jos se jaetaan sadalla, niin saadaan vain 505:10 mk. Saman tuotemäärän arvo, kun se tuotettiin työkalulla, oli 560 mkaa.
| * | * | |
| * |
Jos nyt luomme katsauksen kaikkiin tähänastisiin tarkasteluihimme, niin huomaamme, että pääoman saalistamishimo — s. o. pyrkimys lisäarvon kasvattamiseen — on vähitellen mullistanut koko tuotantotavan. Käsityöstä kulkee kehitys ko-operation ja manufakturin kautta koneitten avulla harjoitettuun suurteollisuuteen. Kun käsityön vallitessa oli ihminen ja hänen personallinen tuotantonsa tärkeintä ja oikeastaan tuotannon ainoa synnyttäjä, joka käytti työkalua vain yksinomaan apuneuvona, niin kasvoi manufakturin vallitessa iyökalun merkitys, varsinkin siksi, että työ »yhteiskunnallistui». Yksityisellä työläisellä ei ole sinänsä mitään merkitystä, jos ei ollut toisia, jotka työskentelivät hänen kanssaan. Tämä kehitys kulkee suurteollisuuden vallitessa huippuunsa. Kone on työväline, jota alusta pitäen on voitu käyttää vain yhteiskunnallisesti. Samalla syrjäyttää se työläisen johtavasta asemasta, niin että suhde on aivan päinvastainen kuin suurteollisuuden aikana: kone on tuotannon varsinainen kannatin, ihminen on vain sen apukeino. Käsityöläinen tiesi tarkoin, mitä hän personallisesti oli aikaansaanut; manufakturityöläiselle tämä jo oli mahdotonta, korkeintaan muutamat yhdessä voivat sanoa sen ja sen työn tehneensä; koneen hallitessa ei tuotteessa näy jälkiäkään siitä mitä kukin personallisesti on suorittanut.
Tietystikin on tämä lakkaamaton tuotteitten lisääntyminen ja halpeneminen ollut sopusoinnussa sivistyksen edistymisen kanssa. Sillä eihän tavaroitten halpeneminen itsessään merkitse mitään muuta kuin sitä, että niiden valmistamiseen ei enään tarvita niin paljon työtä kuin aikaisemmin. Voi olla ihmiskunnalle vain hyödyksi, että tähän suuntaan yhä vain edistytään. Mutta nyt kohtaamme esteen, jonka yli ei pääoma voi astua.
Koneen käyttämisen tulee säästää työtä. Mutta tässä on vain järkeä siinä tapauksessa, että koneen itsensä valmistamiseen ei kulu enemmän työtä kuin mitä se sitä säästää. Jos esim. kone lisää työn tuottavaisuutta kymmenkertaisesti, niin tulee sen 10:stä työläisestä tehdä 9 tarpeettomaksi. Otaksukaamme, että jokainen työläinen luo päivässä uutta arvoa 6 markan edestä, ja että kone tekee työn, johon nuo 10 työläistä tarvitsisivat 1,000 päivää, niin korvaa kone silloin työn, jonka arvo on 9 × 6 × 1,000 = 54,000 markkaa. Tietystikään ei kone siis saa maksaa enempää kuin 54,000 markkaa. Mutta niinkauan kuin se maksaa vähemmän niin siitä on ihmiskunnalle hyötyä. Mutta ei pääomalle! Sillä se ei suinkaan maksa työläisille koko tuota 54,000 markkaa, minkä he työllään luovat, vaan vain osan siitä. Jos otaksumme, että se maksaa työläisille siitä puolet, niin tekee tuotteitten työpalkka vain 27,000 markkaa. Tästä seuraa, ettei pääoma voi käyttää hyväkseen konetta, jos se maksaa enemmän kuin 27,000 markkaa. Tapaamme täten siis kohdan, jolloin pääoma on saapunut toimintapiirinsä rajalle ja jolloin se ei enään voi toteuttaa käytännössä ihmiskunnalle edullista työn tuottavaisuuden edelleen kohottamista. (Sivumennen huomautettakoon, että sen toiminnan rajat ovat sitä ahtaammat, mttä alemmaksi työpalkat ovat poljetut.) Olemme joutuneet siis rajapatsaalle, joka viittaa meille tietä kapitalistista korkeampaan tuotantotapaan.
Kun nyt olemme nähneet, miten pääoma on mullistanut tuotantotavan siirrymme kysymykseen, mitä tämä on vaikuttanut ihmisten elämään (»yhteiskunnallisiin oloihin»).
Se, joka tahtoo oikein käsittää kapitalistisen aikakautemme taloudellisia suhteita, ei saa unohtaa, että tuotannolla on kapitalismin vallitessa kaksi eri tarkotusperää: käyttöesineitten synnyttäminen, minkä oikeastaan tulisi olla tuotannon ainoa tarkotus, sekä arvon ja lisäarvon voittaminen. Edellistä käytetään keinona jälkimäisen saavuttamiseksi. Tämän takia on kapitalistisessa tuotantoprosessissa aina erotettuna sen tuotantoa muodostava ja arvoa muodostava puoli (eli sen käyttöarvoa muodostava ja vaihtoarvoa muodostama puoli).
On selvää, että se tuotantotavan mullistus, jota olemme tutkineet ensimäisessä luvussa, on saanut aikaan valtavan edistysaskeleen ihmiskunnan hyväksi. Oli pääoman tarkotus sitten ollut mikä tahansa, se vain on varmaa, että sen vaikutuksesta nyt syntyy paljoa vähemmällä työllä paljoa enemmän tuotteita kuin esi-isäimme aikana. Se on vain perinpohjin uudistamalla tuotantoprosessin tuotantoa muodostavaa puolta voinut parantaa sen arvoa muodostavaa puolta.
Mutta ei silti ole poistunut maailmasta se etujen vastakohtaisuus, mikä vallitsee kapitalistien ja ihmiskunnan välillä. Sillä vain tuotteitten lisääntyminen, siis käyttöarvo, edisti sivistystä ja vain se siis oli ihmiskunnan etujen mukaista. Mutta se oli kapitalistin kannalta aivan yhdentekevää; se oli hänelle vain keino lisäarvon kasvamisen saavuttamiseksi; hänelle oli siis pääasiana vaihtoarvo.
Tämä on vastakohta joka suurenee sitä mukaa kun kapitalistinen tuotanto itse edistyy. Yksinkertaisen ko-operation vallitessa tämä vastakohta on vielä aivan mitätön. Lisäarvon kasvaminen saadaan tällöin aikaan yksinomaan siten, että tuotteitten määrää lisätään. Manufakturin vallitessa esiintyy tämän ohella työvoimaa suoranaisestikin halvemmaksi saattava tekijä: kun osatyö on tullut käytäntöön, niin työvoimaa ei tarvitse enään niin pitkän ajan kuluessa ja monipuolisesti tehtäväänsä kouluuttaa. Sen arvo laskee siis vielä nopeammin kuin tuotteitten. Vastakohta kärjistyy huippuunsa suurteollisuuden vallitessa. Koneet tekevät tuotteitten hinnat tavattoman paljon halvemmiksi; mutta yhtä suunnattomasti saattaa se työvoiman halpenemaan suoranaisesti, sillä se riistää työläisen kädestä kokonaan käsityökalun; työläisestä, joka aikaisemmin oli tuotannon varsinainen kannatin, tekee se vain apurinsa. Kouluuntumisen kustannukset siis säästyvät. Sitäpaitsi tekee kone usein työläisen ruumiillisen voiman tarpeettomaksi. Tästä on seurauksena tähän asti aavistamattoman työvoiman suoranaista halpenemista synnyttävän keinon käyttäminen, nimittäin naisten ja lasten työ.
Tavaran arvo on, kuten tiedetään, yhtä suuri kuin sen uudelleen tuottamiseen tarvittavan työn arvo. Tavaran arvoa ei näet määrää se työ, mikä sen valmistamiseen tarvittiin, vaan työ, mikä tarvitaan uuden, samanlaisen tavaran tuottamiseen. Jos esim. tehdään uusi keksintö, niin laskeutuu sen takia jo valmiitten tavaroitten arvo, jotka oli tuotettu ilman tuon uuden keksinnön apua. Sillä se suurempi työmäärä, jonka niiden tuottaminen vaatii, ei enään ole yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Ja vain yhteiskunnallisesti välttämätön työ on arvoa.
Tämä pitää myöskin paikkansa siihen tavaraan nähden, jonka nimi on työvoima. Senkin arvo on yhtä suuri kuin se työ, joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä uuden samanlaisen työvoiman synnyttämiseksi. Tähän ei kuulu vain työläisen itsensä elantokustannukset, vaan myöskin hänen perheensä ylläpito; sillä ilman sitä ei voisi uutta työvoimaa syntyä. Kun nyt koneet tulivat käytäntöön, saattoivat työläisten vaimot ja lapset itse ansaita elantokustannuksensa, tai ainakin osan siitä. Työläinen ei enään oikeastaan itse valmistunut tuotetta, vaan oli hänen toimintansa tullut useissa tapauksissa aivan koneelliseksi, joskaan ei tosin kaikissa töissä; usein se rajoittui jonkun vipusimen edestakaisin kuljettamiseen y. m. s., mihin ei kaivannut taitoa eikä ruumiillista voimaa. Näinollen ei tarvittu tällaisen työn suorittamiseen täysikasvaneita miehiä, vaan saattoivat naiset ja lapset sen hyvin suorittaa. Ajatus lasten ja naisten käyttämiseen näissä töissä sai sitä suuremman kantavuuden, kun koneilla oli ryhdytty suorittamaan samaan aikaan useita ennemmin naisten suorittamia kotitöitä, kuten kehräämistä ja kutomista.
Niin oli kapitalismin vallitessa koneitten käyttämisen välittömänä seurauksena naisten ja lasten työ. Tästä käy mitä selvimmin ilmi, miten lisäarvon enentämispyrkimys taistelee tuotteitten halpenemisen hyväätekeviä yhteiskunnallisia seurauksia vastaan: kone on jokaiselle hyödyksi sen takia, että se on oiva keino tuotteiden lisäämiseksi; mutta sentakia, että koneen avulla sitäpaitsi pyritään kasvattamaan lisäarvoa, astuu miesten työn sijaan turmiollinen naisten ja lasten työ.
Otaksumme lukijaimme tuntevan ne kauheat vaikutukset, joita naisten- ja lastentyö on saanut aikaan työväenluokan olosuhteissa. Koska meidän tehtävämme nyt on osoittaa vain mahdollisimman lyhyesti asioitten sisäinen yhteys, niin emme tässä ryhdy kuvaamaan niitä hirvittäviä kärsimyksiä, joita naisten- ja lastentyö on työläisille aiheuttanut, vaan viittaamme tässä vain lyhyesti, että Marx esittää Kapital-teoksensa I osassa niistä sisältörikkaan ja huomattavan kokoelman.[4*] — painostettakoon vain vielä kerran sitä seikkaa, että tällainen asiain kehitys oli täysin sopusoinnussa tuotantoprosessin arvoa muodostavan luonteen kanssa, minkä päämäärä on lisäarvon kasvattaminen, mutta ei sitävastoin suinkaan sen tuotantoa muodostavan luonteen kanssa, jonka päämäärä on ihmisten tyydyttäminen tuotteilla.
Koneitten kapitalistisen käyttämisen toinen välitön seuraus oli työpäivän pidentäminen. Niinkauan kuin työläinen käytti käsillään työkalua, rajoitti hänen ruumiinvoimansa kykeneväisyys työpäivän vissiin ehdottomaan määräänsä. Mutta kone voi — ainakin teoretisesti katsoen — toimia keskeytymättä yöt päivät. Käytännössä ei asianlaita ole juuri niin huono, sillä konekin tarvitsee monia »lepohetkiä», jotta sitä voitaisiin puhdistaa, rasvata, korjata j. n. e. Mutta kuten tiedetään, vie tämä aikaa paljoa vähemmän kuin mitä työläinen tarvitsee virkistyäkseen. Pääoman saalistamishimolla on nyt monta syytä koettaa pitää konetta käynnissä mahdollisimman keskeytymättömästi. Kuten tiedetään, johtuu koneen synnyttämän tuotteen halpuus siitä, että kone valmistaa suhteettoman paljon enemmän tuotteita kuin mitä ihmistyöllä voidaan saada aikaan. Mitä suurempi on niiden tavaroiden luku, joiden tuottamiseen kone pystyy, sitä pienempi on se arvo-osa, joka koneen arvosta lankee kunkin tuotteen osalle. Mutta nyt ei koneen elinaika riipu yksinomaan sen toiminnasta. Silloinkin kun se seisoo, syö sitä ajan hammas. Ei ole siis yhdentekevää, jos kone käy 1500 vuorokauden aikana 24 tuntia kunakin, tai 3000 vuorokauden kuluessa vain 12 tuntia kunakin. Edellisessä tapauksessa se tuottaa enemmän kuin jälkimäisessä. Tähän tulee lisäksi, että muu kiinteä pääoma (esim. rakennukset) riittää paljon suuremman tuotantomäärän valmistamiseen. Vielä tärkeämpiä — ja kapitalistin kannalta ainoita määrääviä — ovat niinsanotun »kiertokulun» lait, joita emme tässä tarkemmin ryhdy selittämään, vaan viittaamme vain niihin lyhyesti.
»Pääoman kiertokulun» sanotaan alkavan silloin kun kapitalisti ottaa rahat taskustaan ostaakseen koneita, raaka-aineita ja työvoimaa ja päättyvän silloin kun hän on myynyt valmiit tavarat, niin että rahat ovat jälleen saapuneet takaisin hänen taskuunsa. Silloin on hänen pääomansa tehnyt yhden »kierroksen». Kapitalistin kannalta on suuriarvoista, miten nopeasti tämä kiertokulku tapahtuu. Jokainen tietää, että pienellä pääomalla, joka kiertää nopeasti, voidaan saavuttaa yhtä suuri voitto kuin suuremmalla, joka kiertää hitaammin. Jos esim. 300 markan pääoma on tehnyt 10 kierrosta vuoden kuluessa, niin tuottaa se omistajalleen yhtä suuren voiton kuin 3,000 markan pääoma, joka saman ajan kuluessa on tehnyt vain yhden kierroksen. Tässä on siis lavea työala kapitalistin toimeliaisuudelle ja kyvykkäisyydelle. Jouduttaen kiertokulkua voi hän saattaa pääoman yksityiseduillensa hyödykkäämmäksi. Ja vaikka lisäarvon kokonaismäärä siten ei tulisikaan suuremmaksi, niin johtaa hän tämän avulla suuremman osan siitä taskuunsa. Mutta nyt on aivan selvää, että työpäivän pidentäminen aina jouduttaa pääoman kiertokulkua. Täten oli jo laita manufakturinkin vallitessa. Mutta vasta suuret pääomamäärät, jotka vaativat ottamaan konetyön käytäntöön, tekivät sen kapitalistille välttämättömäksi.
Edelleen puhuu eräs tärkeä, oleellinen seikka työpäivän pidentämisen puolesta koneiden käytäntöön tultua. Se on se, etteivät koneet synnytä lisäarvoa, vaan yksinomaan elävä työvoima. Mutta nyt halpenee tuotteen hinta juuri sen kautta, että elävää työvoimaa työnnetään syrjään. Siis tuo sama keino, millä toisaalta saadaan lisäarvo suurenemaan, estää toisaalta sen kasvamista, se kun tekee tarpeettomaksi suuren määrän työvoimaa, joka juuri on lisäarvon ainoa lähde. Tätä asiaintilaa koettaa tietysti pääoma jonkun verran poistaa siten, että se yrittää käyttää hyväkseen mahdollisimman kauan sen käytettäväksi jäänyttä työvoimaa.
Vihdoin ei saa unohtaa, että jokainen kone on vaarassa tulla käyttökelvottomaksi jonkun uuden keksinnön takia ja käydä siten ajanoloon aivan arvottomaksi. Tätä vastaan ei ole muuta kuin yksi ainoa keino: mahdollisimman nopea koneen käyttäminen, siis mahdollisimman pitkän ja jos mahdollista, keskeymättömän työajan käytäntöön ottaminen, jotta kone mahdollisimman nopeasti tulisi tyystin käytettyä.
Kaikki nämä seikat ovat johtaneet suurastaan tuhoisaan työpäivän pidentämiseen. Sivuutamme yksityiskohdat, koska, kuten sanottu, nyt on puheena vain asioitten teoreettinen yhteys toisiinsa. Asian kumoamiseksi mainittakoon vain yksi esimerkki. Tammikuun 14 päivänä 1860 huomautti eräässä kokouksessa Nottinghamissa Englannissa eräs viranomainen: »Mitä tulee ajatella kaupungista, joka pitää yleisen kokouksen anoakseen, että miesten työpäivä rajoitettaisiin 18 tuntiin?»
Työpäivän tavaton pidentäminen, mikä oli koneitten käytäntöön oton välitön seuraus, vaikutti heti kahdella tavalla pääoman lisäarvo nälän tukahuttamiseksi. Työläiset uupuivat niin, että piankin saavutettiin se kohta, josta alkaen työn voimaperäisyys niin nopeasti laskeutui, että työpäivän pidentämisestä ei enään ollut hyötyä. Luotavan arvomäärän suuruus ei näet yksin riipu sen synnyttämiseen käytetyistä työtunneista; paljoa enemmän se riippuu siitä, miten paljon näinä tunteina työtä tehdään. Ja on selvää, että jos päivässä tehdään työtä 15, 16 tai 17 tuntia, niin sen voimaperäisyys, s. o. tuotantokyky tuntia kohti, voi olla vain sangen pieni. Kapitalistit tosin luulevat, että työläisten virkeys oli vähäarvoinen, koska kerran kone teki itse varsinaisen työn. Ja tämä — niin he arvelivat — tuotti 17:ssä tunnissa enemmän kuin 16:ssa. Mutta nyt tuhoutui työläisten terveys niin huomattavasti, että valtion oli pakko ryhtyä asiaan, varjellakseen kansakuntaa täydellisestä henkisestä ja ruumiillisesta turmiosta. Englannissa — maassa, missä kone ensinnä laajemmassa mitassa tuli käytäntöön —, on jo vuodesta 1802 alkaen laadittu työväensuojeluslakeja. Ne jäivät tosin niin kauan voimattomiksi kunnes työväenjärjestöt olivat kyllin voimakkaat puolustamaan niitä omalla mahdillaan. Mutta sitten kun vähitellen työpäivä kykenemisiään lyheni, opetti käytäntö tuntemaan tuon läheisen suhteen, mikä vallitsi työajan ja työkyvyn välillä: työn voimaperäisyys kasvoi kuin itsestään ja yksin vain siksi, että työläinen saattoi heti olla tarkkaavaisempi ja uutterampi, kun häntä ei enään niin ylenmäärin rasitettu.
Pääoma on myöskin tätä osannut käyttää hyväkseen. Se käänsi nyt huomionsa työn voimaperäisyyden keinotekoiseen kohottamiseen, ja koetti työläistä ankarasti jännittämällä saada lyhemmän työpäivän aikana tuotetuksi yhtä paljon kuin aikaisemmin oli pitempänä tuotettu.
Tässä käytti se hyväkseen kahta keinoa: se joudutti koneitten nopeutta ja asetti yhden työläisen hoidettavaksi yhä suuremman määrän koneita. Seurauksena oli työn voimaperäisyyden suunnaton kasvaminen; niin suunnattomasti kohosi työläisten hyväkseen käyttäminen lyhyessä ajassa, ettei kukaan sitä olisi voinut aikaisemmin uneksiakaan.
Valaistakoon tätä parilla esimerkillä. 1847 pantiin Englannin muutamissa kutomatehtaissa (kutomoissa ja kehräämöissä) käytäntöön 10-tuntinen työpäivä. Heti joudutettiin kehruukoneitten käyntiä 10–20:llä prosentilla. Kuuden vuoden (1856–1862) kuluessa kasvoi silkkiteollisuuden puolain luku 27 prosentilla, koneitten luku 151⁄2 prosentilla, mutta työläisten luku väheni 7 prosentilla. Paljon pienilukuisemman työväestön oli siis hoidettava paljon lukuisampia ja nopeammin toimivia koneita! 1863 lausuttiin Englannin parlamentissa: Sensijaan että yksi henkilö aikaisemmin hoiti apulaisen kanssa kahta kutomakonetta, hoitaa hän nyt ilman apulaista kolmea, eikä ole niinkään harvinaista, että yksi henkilö käyttää neljää konetta. Niinikään valmisti jo viime vuosisadan 60-luvulla yksi kutoja viikon 60 tunnissa kahdella höyrykutomakoneella 26 kappaletta eräitä liinoja, joita hän vanhoilla kangaspuilla olisi voinut kutoa vain neljä. 1841 täytyi puuvillakehrääjän hoitaa 75 puolaa; 1871 tuli hänen jo hoitaa 350 puolaa ja hän tuotti tällöin vähintäin seitsemän kertaa niin paljon kuin 1841.
Nämä ovat tosiasioita, joita Marx tuo esiin jo viime vuosisadan keskivaiheilta. Mutta tämä kehitys on jatkunut aina viime aikoihin asti, eikä suinkaan vielä ole päättymässä, vaan kulkee yhäti samaan suuntaan. Uusimmilta ajoilta on koottu myöskin paljon esimerkkejä tämän kehityksen huimaavasta edistymisestä. Aivan vasta viimeisinä vuosikymmeninä on sähköteollisuus mahtavaksi paisunut ja yhä edelleen tavattomasti kohottanut työn voimaperäisyyttä, sekä saattanut työläisen lihakset ja hermot tavattomaan jännitykseen. Kukaan ihminen ei voi sanoa, mitä tällä alalla vielä saamme nähdä lähimmässä tulevaisuudessa.
Jos tarkastaa tätä kehitystä, niin voi todella epäillä, kannattaako tehdä enää niin tavattoman suuria uhrauksia vielä lyhemmän työpäivän saavuttamiseksi, kuin työläiset nykyään tekevät. Sillä se aiheuttaa työn voimaperäisyyden kohottamista, mikä taas tuo mukanaan hirvittäviä vaaroja. Ensinnäkin kuluu työläisen työvoima paljon nopeammin tuossa tavattoman voimaperäisessä työssä ja toiseksi onnettomuudet lisääntyvät suunnattomasti. Jos nyt ei juuri annettaisikaan arvoa mainitulle epäilykselle, niin joka tapauksessa täytyy terottaa, ettei työpäivän lyhentäminen yksinään voi ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, sillä pääoma on aina keksivä keinoja sen hyväätekevien vaikutusten estämiseksi.
Tähän asti tarkastamistamme tosiasioista ei vielä läheskään ole käynyt ilmi kaikki ne surkeat vaikutukset, joita kone on saanut aikaan työläisen elämässä. Kaikki ne haitat, mitä työläisen alistaminen pääoman valtaan on hänelle tuottanut, on kone kärjistänyt huippuunsa. Jo manufakturi — joka kuten tiedämme, jakoi yhden esineen valmistamisen useamman tehtäväksi — aiheutti siten, että työläinen kehittyi jossain määrin yksipuolisesti. Hän oppi vain osatyönsä ja jäi koko elämänsä ajaksi siihen sidotuksi, minkä kautta hänen työnsä kadotti paljon entisestä viehätyksestään. Kone riisti häneltä tämän osatyönkin ja jätti hänen tehtäväkseen vain pari koneellista kädenliikettä. Työ menetti siis kaiken elähyttävän ja mieltäkiinnittävän sisältönsä. Tällä on työläiselle mitä hirvittävin merkitys, sillä hänen elämässään ei ole muuta sisältöä kuin työ. Työ on hänen ainoa elämäntoimintansa. Meidän ei — ikävä kyllä! — tarvitse lukijoillemme laajemmin kuvata, mitä vaikuttaa työläisen ruumiiseen ja henkeen se asiaintila, että hänen tulee joka päivä esim. alituisesti kastaa leimasinta musteeseen tai ajaa hiiliä uuniin. Se kehityskulku, mikä manufakturin aikana johti työläisen yksipuolisuuteen, on koneitten herruuden aikana edistynyt niin, että sen vaikutuksesta työväestö nyt on vaarassa sekä henkisesti että ruumiillisesti täysin surkastua. Tästä antaa Engels oivan kuvauksen teoksessaan »Englannin työväenluokan asema» ja Zola suuremmoisessa romanissaan »Työ».
Edelleen on kone riistänyt työläiseltä kaiken personallisen vapauden työn kestäessä. Käsityön vallitessa riippui kaikki työläisen personallisesta taituruudesta ja hänen personallisista ominaisuuksistaan. Manufakturi rajoitti näiden seikkain merkitystä, mutta työläinen saattoi kuitenkin, vaikkakin yksipuolisesti, harjaantua siihen osatyöhön, mihin hänellä oli enimmän taipumuksia. Tosin hän oli työstään sangen riippuvainen; hänen tuli sulautua siihen elimistöön, minkä muodostivat hänen rinnallaan työskentelevät osatyöläiset. Hän ei saattanut, kuten käsityön vallitessa oli laita, laskea kädestään työkalua, milloin halusi, eikä myöskään sitä käyttää, milloin teki mieli. Toisaalta taas oli työ hänestä riippuvainen, hänen omituisuuksistaan, personallisuudestaan, jopa hänen mielialastaankin. Tästä kaikesta on kone tehnyt lopun. Kun kone suorittaa kaiken, riippuu kaikki siitä, että sitä oikealla tavalla palvellaan, ja erittäinkin siitä, ettei sitä häiritä sen säännönmukaisessa, keskeytymättömässä käynnissä. On siis välttämätöntä, että ihminen mukautuu siihen ja sen työhön. Hänen tulee minutilleen olla paikalla, hän ei saa, niin kauan kuin hänen työaikansa kestää, hetkeksikään menettää tarkkaavaisuuttaan, lyhyesti, vasta kone on luonut tuon kasarmimaisen tehdaskurin, joka kuolettaa työläisestä kaiken personallisen vapauden jäljetkin, niin kauan kuin hän on työssä. Mutta koska, kuten jo mainitsimme, työ kestää koko elämän ijän, niin voidaan silloin sanoa, että personallinen vapaus on kokonaan hävinnyt.
Ja edelleen, yhä edelleen raivoaa kone. Se ei ryöstä vain vapautta, elämäniloa ja elämännautintoa työläiseltä, vaan vieläpä itse elämänkin! Työn tuottavaisuuden kohoaminen merkitsee kuten tiedetään, sitä, että sama työvoima synnyttää entistä enemmän tuotteita. Manufakturin ajanjaksona ei kehitys tätä pitemmälle jatkanut. Mutta kone kohotti alusta pitäen niin suuremmoisesti työn tuottmpaisuutta, että se teki suuria työläisjoukkoja palkattomiksi ja leivättömiksi. Joka kerta kun jossain tuotantohaarassa otetaan entistä parempia koneita käytäntöön, niin joutuvat lukemattomat työläiset joko hitaammin tai nopeammin tapahtuvan nälkäkuoleman uhreiksi. Tämä ei ole mitään sanoilla leikkimistä eikä liiottelua, vaan se perustuu kylmiin tosiasioihin. — Marx kertoo: »Maailmanhistoria ei tiedä kerioa sen kauheammasta näytelmästä kuin Englannin käsityöläispuuvillakutojien vähitellen, vuosikymmenien kuluessa tapahtuneesta, vihdoin 1838 päättyneestä perikadosta. Useat heistä kuolivat nälkään, toiset elättivät perhettään kauan 20 pennillä päivässä.» Ja brittiläisen Itä-Intian kenraalikuvernööri totesi vuosina 1834–35: »Kurjuudella ei ole vertojaan kaupan historiassa. Puuvillakutojain luut vaalistuvat Intian tasangoilla.» — Mutta kun koneet ovat otetut käytäntöön, eivät ne lakkaa vaikuttamasta samaan suuntaan, vaikka se ei niin räikeästi tule näkyviin. Englannin tehdastarkastajain kertomuksista tuo Marx esiin lukemattomia tällaisia todistuksia. Niinpä esim. vuodelta 1858: »parannetun koneiston ainoa tarkotus on käsityön vähentäminen.» Tai 1856: »Höyry- ja vesivoiman käytäntöön ottaminen koneistoa varten, jota tähän asti on käytetty käsin, on jokapäiväinen tapahtuma.»
Työttömyys joukkoilmiönä, mikä aikaisemmin oli kokonaan tuntematonta, on siis myöskin koneen aiheuttamaa. Tosin oli aikaisemminkin työttömiä, ja kun sota, kato, tai jokin muu suuri onnettomuus oli tapahtunut, niin oli olemassa joukkotyöttömyyttäkin. Mutta tämä oli poikkeuksellista. Vasta kapitalistisesti käytetty konetyö aiheutti joukkotyöttömyyttä alituisena säännöllisenä ilmiönä.
Nuo monet palkattomiksi ja leivättömiksi joutuneet työttömät koettavat tietysti nyt hakea pelastustaan kaikkialta, yrittävät etsiä työtä toisista tuotantohaaroista ja tekevät täten pääomalle mahdolliseksi palkkojen polkemisen työvoiman arvoa alemmaksi.
Kuten meidän tarkastelumme osoittaa, on koneitten käytäntöön ottaminen kietonut työväestön hirveisiin kärsimysten kahleisiin. Ensinnäkin on se hajottanut perheen siten, että se on vetänyt naiset ja lapset ammattityöhön. Sitten on se suunnattomasti pidentänyt työpäivää ja saattanut samalla työn suorittamisen suunnattomasti vaikeammaksi, jännittäen yhä voimaperäisemmäksi työläisen sekä henkisten että ruumiillisten voimain käytön, mistä taasen on johtunut, että työläisen elinvoima kuluu paljoa nopeammin kuin ennen ja että työssä tapahtuu verrattomasti enemmän onnettomuuksia kuin aikaisemmin. Samalla on kone riistänyt työltä kaiken sisällyksen ja mielenkiinnon; se on tehnyt työn tylsäksi, henkeä ja ruumista surkastuttavaksi yksitoikkoisuudeksi; se on samalla lakkauttanut työläisen persoonallisen vapauden; se on aiheuttanut joukkotyöttömyyden ja tehnyt pääomalle mahdolliseksi polkea ansiota vailla olevien työläisten palkan heidän työvoimansa arvoa alemmaksi.
Tosin ei saata sulkea silmiään siltä tosiasialta, että koneitten vaikutus kaikilla aloilla ei ole ollut tällainen. Onhan todella muutamia ammatteja, jotka huolimatta koneista ovat aina näihin päiviin asti asettaneet sangen korkeita vaatimuksia työläisten taitavuudelle ja personalliselle tuotantokyvylle, samaten kuin on ammattialoja, joihin kone ei vielä kyllin perinpohjin ole tunkeutunut, voidakseen kuin rutto raivota työläisten keskuudessa. Näitä poikkeuksia ei suinkaan tarvitse kieltää, voidakseen silti täydelleen käsittää sen hirveän vihan, minkä vallassa työläiset ensin ryhtyivät vastustamaan koneitten käyttämistä. He tunsivat omissa nahoissaan niiden tuottaman turmion hirmut, hyvinvointinsa hävittämisen perheensä hajoittamisen ja oman ruumiinsa raiskaamisen, he näkivät että kone sai kaiken tämän aikaan, ja palavan raivoisasti kääntyivät he koneita vastaan, hävittivät ne, huusivat valtiota avukseen niitä tuhoamaan ja luulivat siten voivansa taistella turmiota vastaan.
He olivat perinpohjin erehtyneet. Yhtä vähän kuin veitsi murhamiehen kädessä on syyllinen siihen rikokseen, mikä sillä on toimitettiin, yhtä vähän on kone syyllinen siihen turmioon, jota sen avulla on synnytetty. Kone on itsessään ihmisen ystävällinen auttaja, se vapauttaa ihmisen kaikista raskaista ja epämiellyttävistä töistä, se valmistaa hänelle tilaisuuden aikansa omistamiseen yksin korkeimpiin ja jalompiin tehtäviin ja jatkamaan kulttuurityötänsä. Siis kaiken sen mitä kone tuottaa ihmiselle, pitäisi olla vain siunaukseksi. Mutta mikä muuttaa tämän siunauksen kiroukseksi? Se on koneitten kapitalistinen käyttäminen. Se on pääoman saalistamishimo, s. o. koneen käyttäminen lisäarvon enentämiseksi, kuten sitä olemme yksityiskohtaisesti tarkastaneet. Tämä on tehnyt koneen ihmisen ystävällisestä auttajasta ja vapauttajasta hänen hirveäksi sortajakseen.
Nyt on selvää, että kadulle heiteltyjen työläisten on ollut etsiminen jotain pelastuksen keinoa. Tästä johtuu uudenaikaisen kotityön suuri leveneminen 19:llä vuosisadalla. Tämä kotityö on aivan toisen luontoista kuin aikaisempien vuosisatojen kotityö. Aikaisempi kotityö oli naisten ja lasten työtä kotitarpeeksi, uudenaikainen kotityö taas pääoman hyväksi suoriteitavaa palkkatyötä. Se on erikoisen inhoittava riistämiskeino. Tässä emme voi ryhtyä sitäkään yksityiskohdittain tarkastamaan. Nykyään on jo useimmissa maissa sitä tehdaslainsäädäntö suuresti rajoittanut. Jo noin 50 vuotta sitten säädettiin Englannissa tehokkaita lakia lastentyötä vastaan ja muut maat ovat sitten vähitellen seuranneet perässä.
Kun työväensuojeluslainsäädäntö oli saatu kotityötä ja muita takapajuisia teollisuudenhaaroja käsittäviksi, niin sulkeutui se pakotie, johon koneitten muille työaloille tunkevat työläiset olivat turvautuneet. Sillä tuollaiset liikehaarat pysyvät pystyssä vain työläisten suunnattomalla riistämisellä. Heti kun lainsäädäntö oli tämän estänyt, oli kapitalistille usein edullisempaa siirtyä konetyön käyttämiseen.
Englannin niinkuin muittenkaan maitten hallituksia ei suinkaan saattanut tehdaslainsäädännön käytäntöön saattamiseen mitkään ihmisyyssyyt, vaan pääasiassa työväenluokan kasvava voima, mikä perustuu sen yhteisyydentunteeseen, solidariteettiin. Sitäpaitsi havaittiin, että jos pääoma mielivaltaisesti saisi hallita työväestöä, niin se todella jonkun ajan kuluttua johtaisi turmioon. Ja silloinhan ei enään voisi olla lisäarvoon synnyttämisestä puhettakaan. Niin huomaa kapitalistinen yhteiskunta täytyvänsä yhtaikaa yhä enemmän hävittää työläisten elämää ja taas toisaalta käydä rajoittamaan tätä hävitystyötä. Tässä ilmenee yksi niitä monia risiiriitoja, joista kapitalismi on niin rikas, ja joista se ei pääse yli eikä ympäri, mutta joiden perustalle se samalla laskee uuden yhteiskunnan kulmakivet.
Ymmärtääksemme nyt, millaiseksi työväenluokan kohtalo näiden pääoman vastakohtaisten pyrkimysten vallitessa on muodostunut, tulee meidän tutustua pääoman itsensä aiheuttamaan lisääntymiseensä, jota vieraskielisellä sanalla kutsutaan pääoman akkumulatioksi.
Koska pääoman (kapitaalin) olemus johtuu sen pyrkimyksestä lisäarvon synnyttämiseen, niin on kapitalisti se, joka omistaa toimintansa tämän saavuttamiseksi. Jos joku kerran käyttää jotakin rahamäärää pääomana, se on, kerran synnyttää sen avulla lisäarvoa eikä enään senjälkeen, niin ei hän vielä ole kapitalisti. Sillä hän ei vielä elä lisäarvosta, tämä ei vielä ole hänen alituinen tulolähteensä. Kapitalistiksi hän tulee vasta sitten kun hän jatkuvasti toistaa tuota samaa menettelyänsä. Tuotanto ei vielä olisi kapitalistista, jos vain silloin tällöin synnytettäisiin lisäarvoa. Tämän alituinen toistaminen kuuluu siis kapitalistisen tuotannon oleellisiin luonteenominaisuuksiin.
Jos nyt tarkastamme kapitalistista tuotantoa tässä sen todellisessa olemuksessa, s. o. ei yksinäisenä, vaan alituisesti toistuvana menettelynä, niin tulemme useihin uusiin tukoksiin. Tavallisen puheenkäytön mukaan täytyy kapitalistin maksaa työläiselle palkka etukäteen. Työläisillä ei ole mitään, sanotaan, ja he kuolisivat nälkään, elleivät kapitalistit olisi niin hyväntahtoisia, ja soisi heille palkkaa etukäteen niistä elantotarpeista, joita he huolellisesti ovat itselleen kasanneet. Tältä näyttää asia porvariston kannalta katsellen, ja on sillä tahdottu perustella sitä väärää kuvittelua, että pääomalla siksi on laillinen oikeus voitonsaantiin sekä myöskin sitä, että muka työläisen tulee olla kapitalistille kiitollinen. Tieteen tehtävä nyt ei kuitenkaan ole perustella eikä kumota laillisia oikeuksia; pikemmin on sen velvollisuus tutkia talouselämän tosiasioita. Mutta ne puhuvatkin aivan toista kieltä.
Kuten tiedetään ei työläinen saa kapitalistilta palkakseen elantotarpeita, vaan rahaa, s. o. jonkun arvomäärän. Mutta hän on kuitenkin jo luonut työllään arvoa, eikä vain niin paljon kuin hän on saanut palkkana takaisin, vaan enemmänkin. Todella on kapitalistiluokalla jo siis ennen palkanmaksua hallussaan työläisen luoma arvo ja lisäarvo. Se siis ei maksa työläisille mitään etukäteen, vaan suorittaa heille palkan eräällä vissillä sen arvon osalla, jonka työläiset ovat jo aikaisemmin luoneet ja jonka kapitalistit ovat itselleen omaksuneet.
Nyt on raha, jonka työläiset ovat palkkana saaneet, vain kuin pankkiosotus elantotarpeitten saamiseksi. He eivät voi mitään muuta kuin antaa se jälleen takaisin kapitalistiluokalle, ostamalla elantotarpeita. Mutta miten on kapitalistiluokasta tullut noitten elantotarpeitten omistaja? Ne on työväenluokka synnyttänyt edellisen tuotantotapahtuman aikana. Näinollen maksetaan työläisille todella niillä tuotteilla, joita he itse jo ovat valmistaneet. Kapitalistiluokka voi siis antaa työläisille »etukäteen» elantotarpeita vain siksi, että se on nämä edellisten tuotantotapahtumain kuluessa ottanut työväenluokalta. »Etukäteen» maksetusta palkasta tai jostain »lainaamisesta» ei voi näinollen olla puhetta.
Tämä oikea yhteys käy epäselväksi, jos tarkastetaan vain yhtä ainoata kapitalistia, joka valmistuttaa tavaroita, joita hänen työläisensä eivät häneltä osta, sanokaamme vaikka kultaisia vasikoita. Silloin syntyy se harhakuva, että muka hän »lainaa» palkan omistaan ja että hänen tulee nyt odottaa siksi kunnes tavara on myyty. Mutta harhakuva katoaa heti kun katselee työväen- ja kapitalistiluokkaa kokonaisuudessaan, ja kun sitäpaitsi ei ota huomioon vain yhtä ainoata tuotantotapahtumaa, vaan tuotannon oikean yhteyden ja sen alituisen toistumisen. Silloin huomataan, että työväenluokka itse on luonut sen pohjavaraston, josta muka sen palkka etukäteen maksetaan.
Porvariston rakastama toinen kuvittelu on se, että kapitalistit ovat erittäin tärkeä tekijä, koska he »lainaavat» pääomansa tuotannossa käytettäväksi. Tämäkin kuvittelu katoaa, kun kapitalistista tuotantoa katsellaan alituisesti samaan tapaan toistuvana kiertokulkuna.
Jokaisena vuonna lankeaa kapitalistiluokalle vissi määrä lisäarvoa. Tarkastakaamme ensin siiä yksinkertaista tapausta, että kapitalistit joka vuosi tuhlaavat kaiken saamansa lisäarvon. Miten on silloin asianlaita?
Olkoon pääoman kokonaissumma 1,000 miljoonaa markkaa. Jos kapitalistit saavat 10 prosenttia korkoa rahoilleen, niin tekee lisäarvo 100 miljoonaa markkaa. Mutta sitä he eivät saa vain yhden kerran, vaan yhä uudestaan joka vuosi. Kun kapitalistit nyt kymmenenä vuotena ovat tämän määrän kuluttaneet, niin ovat he käyttäneet hyväkseen 1,000 miljoonaa markkaa, siis juuri alkuperäisen pääomansa määrän. Toisin sanoen: he ovat kuluttaneet koko sen summan, minkä he ehkä alkujaan kerran »lainasivat» (vaikka tosin ei tämäkään kuten vastedes näemme, pidä paikkaansa), ja kuitenkin omistavat he kymmenen vuoden kuluttua yhä vieläkin 1,000 miljoonaa markkaa sekä sen lisäksi saavat lisäarvona vuosittain 100 miljoonaa markkaa. Selvemmin sanoen merkitsee tämä sitä, että heidän alkuperäistä omaisuuttansa ei lainkaan enään ole olemassa; he ovat sen kuluttaneet, mahdollisesti juhlineet. Mutta sen on heille lisäarvo vuosi vuodelta korvannut, niin että pääoma minkä he nyt omistavat, on pennistä penniin yksinomaan koottua lisäarvoa.
Yksinkertaisuuden vuoksi olemme käyttäneet esimerkkiä, että kapitalistiluokka joka vuosi kuluttaa koko lisäarvonsa. Todella ei niin ole laita. Se kuluttaa vain osan lisäarvoa ja toisen osan lisää se pääomaan. Täten tosin siis pitenee se aika, minkä kuluessa se kuluttaa alkuperäisen pääomansa. Mutta ennemmin kai myöhemmin se kuitenkin siihen ajankohtaan saapuu. Ja toisaalta taas pääoma kasvaa nopeasti sen kautta että siihen suoranaisesti lisätään lisäarvoa, niin että se ajankohta, jolloin koko pääomana on paljasta kasattua lisäarvoa, koittaa sitä nopeammin.
Työläisille maksetaan palkka sen arvon osalla, minkä he aikaisemmin itse ovat luoneet, eli osalla niitä tavaroita, joita he itse aikaisemmin ovat tuottaneet. Se oli tulos, johon äsken tulimme. Mutta miten ovat sitten nuo arvot, nuo tavarat joutuneet vieraisiin käsiin? Eikö omaisuus riipu työstä? Porvarillinen tiede samaten kuin nykyisen yhteiskuntajärjestyksenkin puolustajat eivät väsy meille vakuuttamasta, että omaisuus juuri siksi on niin pyhä, koska ei missään tapauksessa sallita toisen työn hedelmien riistämistä. Kaikille on muka vakuutettu omaisuutta kunkin työn arvosta, eikä millään muulla tavoin muka voi ansaita omaisuutta kuin ahkeruudella, kunnollisuudella ja työllä.
Mutta onkohan totta, että työn tulokset ovat sen, joka on työnkin tehnyt?
Olemme jo nähneet, että pääomaa syntyy kasaantuneesta lisäarvosta. Lisäarvon, voiton saa kapitalisti. Onko hän nyt luonut sen omalla työllään? Ilmeisesti ei. Sillä olkoonpa vain niinkin, että on kapitalisteja, jotka ahkerastikin työskentelevät, niin heidän voitollaan ja työllään ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Voiton suuruus ei lainkaan riipu siitä, paljonko kapitalisti on itse tehnyt työtä, vaan yksinomaan siitä pääoman suuruudesta. Se joka miljoonapääomalla harjoittaa tehdasliikettä, kerää enemmän voittoa kuin pienviljelijä, joka ei voi sijoittaa liikkeeseensä enempää kuin 10,000 markkaa; ja kuitenkin tietää jokainen, että pienviljelijän on useimmiten ahertaminen itsensä uuvuksiin, kun taas miljoonamies voi mennä kävelemään. Selvimmin näkyy tämä osakkeitten, valtiopaperien y. m. arvopaperien omistajista. Sen joka omistaa 100,000 markan arvosta kaivososakkeita tai valtiopapereita, ei tarvitse lainkaan tehdä työtä ja kuitenkin saa hän vuosittain leikata tuhansien markkojen arvosta vpoittokuponkeja. Todella on paljon osakkeenomistajia, kenties useimmat heistä, jotka tuskin tietävät, missä on se kaivos, panimo, lyhyesti se liikeyritys, josta he voitto-osinkonsa saavat; missään tapauksessa he eivät niissä ikänä ole työskennelleet.
Se porvariston väite, että työn tulos luulee työn tekijän hyväksi, ei siis pidä paikkaansa.
Todistelumme onkin niin sitova, ettei nykyään enään kukaan ajatteleva vastustaja uskalla väittää voittoa kapitalistin ansaitsemaksi. Sen sijaan väitetään, että kapitalisti on omalla työllään ansainnut itse pääoman ja että hänellä sen perusteella olisi oikeus voittoonkin. Otaksukaamme nyt siis siinä väitteessä olevan perää, että pääomat ovat alkujaan syntyneet niiden omistajien oman työn avulla ja tarkastakaamme asiaa sitten lähemmin. Yhden rajotuksen täytyy meidän tosin heti tehdä: ainakaan nykyään ei kukaan voi työllään ansaita pääomaa. Se joka sitä ei usko, koettakoon. Jos sijoittaisimme esimerkkimme nykyaikaan, niin löisimme tosiasioita niin suoraan vasten kasvoja, että se oletettu tulos, mihin nyt koetamme pyrkiä, ei alusta pitäen saisi puolelleen edes totuuden varjoakaan. Mutta ehkäpä »vanhana, hyvänä aikana» on ollut niin laita, kuin kapitalistit väittävät. Ehkäpä se aikaisemmin tosiaan on käynyt päinsä.
Otaksukaammepa siis, että joku ahkeruutensa ja säästäväisyytensä avulla olisi 15:nnellä tai 16:nnella vuosisadalla koonnut 100,000 markan pääoman, jonka hän sitten sijoittaa yritykseen, joka antaa hänelle voittoa 10 prosenttia. Silloin hän omistaa vuoden kuluttua voittoa 10,000 markkaa, mikä ei ole syntynyt hänen työstänsä.
Mistä hän on sen saanut? Miksi hän sen omistaa? — Yksinomaan siksi, että hänellä oli nuo 100,000 markkaa. Vaikka hänellä ei olisi niitä ollutkaan, niin kenties olisi hän myöskin voinut vuoden mittaan säästää rahaa, ehkäpä yhtäpaljon kuin nytkin, mutta hänellä ei silloin olisi ollut tuota samaa 10,000 markkaa. Ne sai hän vain siksi, että hänellä aikaisemmin oli 100,000 markkaa.
Jo tämä viittaa erääseen huomattavaan ja sangen luonteenomaiseen, pääoman aikaansaamaan omistusoikeusperiaatteen muutokseen. Aikaisemmin ansaittiin omaisuutta työn avulla; kunkin täytyi itse työllänsä hankkia haluamansa pääoma. Nyt ei kapitalisti ansaitse omaisuutta siksi että hän omalla työllään olisi sen synnyttänyt, vaan siksi, että hän aikaisemmin on hankkinut erään toisen pääoman. Hänelle ei luo uusi työ omaisuutta, vaan sen tekee vanha omaisuus.
Nyt sanovat pääoman edustajat: tuo voitto on oikeutettu palkkio siitä, että kapitalisti oli niin pidättyväinen, että hän sijoitti sen tuotannon palvelukseen, eikä sitä tuhlannut. Hänhän olisi voinut kuluttaa sen huveihinsa. — Mutta miten se olisi käynyt päinsä? Kaikki se ylellisyys, minkä nuo »pidättyväiset» kapitalistit olisivat voineet ostaa rahallaan olisi voinut olla olemassa vain siinä tapauksessa, että se aikaisemmin oli tuotettu. Mutta siihen on tarvittu koneita, raaka-aineita y. m., lyhyesti kaikellaisia tuotantovälineitä. Jos siis kapitalistit tahtovat jotain kuluttaa, niin täytyy heidän ensin käyttää osa pääomaansa koneitten, raaka-aineitten y. m. hankkimiseen. He eivät voi mitenkään kaikkea tuhlata, niinkauvan kuin he eivät ole oppineet syömään koneita ja raaka-aineita.
Mitä siis kapitalisti tekee 10,000 markan voitolla? Tiedämme sen jo: osan hän siitä kuluttaa, toisen osan hän lisää pääomaan, eli, kuten sitä nimitetään vieraalla sanalla, hän »akkumuloi» sen.
Jotta voisimme jälleen käyttää yksinkertaista laskelmaa, niin otaksumme, että hän lisää koko tuon 10,000 markkaa pääomaansa ja täyttää oman tarpeensa muualta. (Esim. ei ole mahdotonta otaksua, että voitto kaikkiaan tekee 20 prosenttia, ja että hän puolet kuluttaa ja puolet akkumuloi.) Hän alottaa siis toisen liikevuotensa 110,000 markan pääomalla.
Toisen vuoden päätyttyä hän omistaa 121,000 markkaa, nimittäin 100,000 markkaa alkuperäistä pääomaa, 10,000 markkaa lisäarvoa ensi vuodelta ja 11,000 markkaa lisäarvoa toiselta vuodelta. Viimemainittu summa on alkuperänsä mukaan vielä jaettava kahtia. Siitä on näet 10,000 markkaa alkuperäisen pääoman tuottamaa voittoa toiselta vuodelta ja 1,000 markkaa ensi vuonna akkumuloidun lisäarvon toisena vuonna synnyttämää voittoa.
Siihen 10,000 markkaan nähden, jonka alkuperäinen pääoma tuotti toisena vuotena, pitää paikkansa kaikki se, mitä on sanottu ensi vuoden lisäarvosta. Kapitalisti voi sen omaksua, koska hän kerran on tehnyt työtä ja koska hänellä sen perusteella on pääomaa. Mutta miten on noiden 1,000 markan laita? Ne ovat edellisenä vuonna saavutetun 10,000 markan voittoa. Niillä ei enään ole mitään yhteyttä kapitalistin omaan työhön. Kapitalisti saa omakseen nuo 1,000 markkaa yksinomaan sentakia, että hänellä aikaisemmin oli nuo 10,000 markkaa! Mahdollisesti saavutti hän nuo 10,000 markkaa siksi, että hän aikuisemmin oli tehnyt työtä; mutta noita 1,000 markkaa hän ei saavuta mistään muusta syystä kuin siitä, että hän aikaisemmin oli jotain ansainnut.
Mutta asia ei tähän pääty, vaan vuosi vuodelta tuottaa alkuperäinen pääoma voittoa 10,000 markkaa, tämä lisätään pääomaan ja tuottavat ne vuosittain kukin 1,000 markkaa. Myöskin kukin 1,000 markkaa akkumuloidaan, lisätään pääomaan, ja tuottavat ne vuosittain kukin voittoa 100 markkaa. Eikä mikään estä akkumuloimasta näitä 100:kaan markkaa ja vetämästä niistä voittoa vuosittain 10 markkaa; ja niin edespäin aina loppumattomiin! Jos kapitalisti tekee täten — eikä tämä suinkaan ole mitään mielikuvituksen tuotetta, vaan hän sen todella tekee —, niin hänen alkuperäinen pääomansa vain kahdeksassa vuodessa on kasvanut enemmän kuin kaksinkertaiseksi: 100,000 markkaa on lisääntynyt 214,000 markaksi. Vain kahdessakymmenessä vuodessa on kasattu lisäarvo jo niin suuri, ettei alkuperäistä 100,000 markkaa enään kannata ottaa huomioonkaan.
Ajateltakoon nyt, että jo enemmän kuin neljän vuosisadan aikana pääoma on kasannut korkoa korolle, voittoa voitolle, niin voidaan kysyä, onko enään perää siinä väitteessä, että muka kapitalistit ovat pääoman ansainneet omalla työllään. Historia opettaa meille, ettei alkuperäisiäkään pääomia ole luonut niiden omistajain työ, vaan että ne ovat syntyneet aivan toisin, ryöstön ja murhan, väkivallan ja petoksen avulla ja erittäinkin Intian ja Amerikan siirtomainen riistämisellä. Mutta vaikka tämäkin jätettäisiin huomioonottamatta, ja vaikka varsin uskottaisiin, että vuosisatoja sitten muutamat ihmiset olisivat voineet ansaita ja säästää niin suuria summia (mikä yhtävähän silloin kuin nytkään oli mahdollista) — vaikka tämäkin kaikki myönnettäisiin, niin ei sillä kuitenkaan nykyään ole enään mitään arvoa. Nykyiset pääomat ovat yksinomaan kokoonpannut kasatuista voitoista, eikä niissä ole penninkään vertaa omasta työstä johtunutta säästöä.
Huomaamme siis, että entinen omistusoikeusperiaate on pääoman vaikutuksesta kehittynyt täydelliseksi vastakohdakseen. Aikaisemmin perustui omistusoikeus kunkin omaan työhön, nykyään se perustuu jo olevaan omaisuuteen; aikaisemmin voi jotain omistaa siksl, että oli tehnyt työtä, nykyään siksi, että jo ennenkin jotain omisti! Tästä seuraa, että nykyään vain se voi ansaiia, joka jo ennestään jotain omistaa. Ja tämä on syynä siihen, että kaikki ne suunnattomat rikkaudet, joita ihmistyö 400 vuoden kuluessa on luonut, yhäti luisuvat erään ihmiskunnan osan käsiin, nimittäin vain sen, joka jo ennestään jotain omistaa. Eli kuten Marx tästä sattuvasti lausuu: »Omaisuus näyttää nyt kapitalistista siltä kuin oikeuttaisi se pitämään omanaan vierasta, maksamatonta työtä tai sen tuotteita ja työläisestä taas siltä kuin tekisi se mahdottomaksi omien tuotteitansa omistamisen.»
Akkumulatio merkitsee suomeksi »kasaantuminen». — Pääoman kasaantuminen tapahtuu siten, ettei kapitalistiluokka kuluta kaikkea vuoden mittaan saamaansa lisäarvoa, vaan liittää siitä osan pääomaan. Pääoma (s. o. kapitalistiluokan kokonaispääoma) tulee siis vuosi vuodelta yhä suuremmaksi. Joka vuosi muutetaan valtavia lisäarvomääriä pääomaksi.
Jotta jotain rahamäärää voisi käyttää pääomana, tulee, kuten tiedetään, ostaa koneita, kalustoa ja raaka-aineita sekä ottaa työhön työläisiä, jotka koneitten y. m. avulla muokkaavat raaka-aineita. Se rahamäärä, jonka tulee toimia pääomana, jakaantuu siis kahtia; toisella osalla osutaan tuotannonvälineitä (tämä on koneitten ja raaka-aineitten yhteinen nimitys), toisella taas työvoimaa. Sitä pääoman osaa, joka on kiinnitetty tuotannonvälineihin, sanotaan kiinteäksi pääomaksi, ja taas sitä, joka muuttuu työpalkaksi, sanotaan liikkuvaksi pääomaksi.
Jos nyt otaksumme, että kaikki muut olosuhteet pysyvät samoina, niin täytyy kokonaispääoman lisääntyessä myöskin liikkuvan pääoman kasvaa. Kun joka vuosi suuria lisäarvomääriä muutetaan pääomaksi, niin merkitsee se yksinkertaisesti sitä, että joka vuosi hankitaan uusia suuria määriä tuotannonvälineitä ja otetaan työhön lisää työläisiä. Työn kysynnän täytyy siis kasvaa kasaantumisen edistyessä. Täten siis kohoavat palkat ehdottomasti ja työläisten koko elintaso paranee, jos ei mitään häiritseviä seikkoja ole olemassa.
Esittämällämme tavalla ei asiantila todellisuudessa tosin aina kehity, mutta kuitenkin silloin tällöin. Todella sattuu aikoja, jolloin pääoma kasaantuu ja muut olosuhteet pysyvät muuttumattomina. Ja silloin ovat olot työväelle suotuisat. Mutta tämä on kuitenkin poikkeuksellista, kuten pian saamme nähdä. Mutta nämä poikkeustapaukset ovat riittäneet porvarilliselle tieteelle sen opin julistamiseen, jota sanotaan pääoman ja työn välisten etujen sopusoinnuksi. Tästähän nähdään — niin selittää tuo tiede — että mitä paremmin pääoma menestyy sitä paremmat olosuhteet syntyvät työväellekin; sillä mitä nopeammin tapahtuu pääoman kasaantuminen, sitä voimakkaampana esiintyy myöskin työn kysyntä kaikkine siunaustatuottavine seurauksineen.
Mutta nyt on asia kuitenkin niin, että itse kasaantuminen asettaa rajat näille siunan siunaustatuottaville seurauksille. Kasaantumisen suuruus riippuu näet tietystikin sen lisäarvon suuruudesta, joka voidaan pääomaan lisätä. Ja tämän lisäarvon suuruus taas riippuu juuri työpalkan suuruudesta.
Elävä työvoima luo joka vuosi vissin määrän uutta arvoa. Tämä arvo lankeaa osaksi työväenluokan hyväksi työpalkkana ja osaksi kapitalistiluokan hyväksi lisäarvona. Siis: mitä suurempi on työpalkka sitä pienempi on lisäarvo ja päinvastoin. — Jos on paljon lisäarvoa, niin lisäarvo pienenee, ja jos nyt työpalkka nousisi niin korkeaksi, ettei enää jäisi tarpeeksi lisäarvon varalle, jotta kapitalisti saisi sen määrän, mitä pitää »kohtuullisena» voittona, niin — hidastuisi tietysti kasaantuminen! Kun ei enää ole olemassa entistä määrää lisäarvoa, niin ei myöskään voida enään niin paljon lisäarvoa akkumuloida, liittää pääomaan, kuin aikaisemmin. Ja heti taukoaa nyt työläisten kysyntä, palkka ei enään kohoa, vaan alkaa pian laskea, syistä, joita vielä tarkastamme.
Sivumennen sanoen on tämä tärkein seikka, joka vaikuttaa työpalkan suuruuteen. Työpalkan keskimääräisen suuruuden määrää työvoiman todellinen arvo, miten on laita kaikkien muittenkin tavarain. Tästä keskimäärästä se kallistuu aina puolelle tai toiselle, riippuen kysynnän ja tarjonnan vaihtelusta. Porvarillinen tiede, joka ei tunne edellä esitettyjä suhteita, otaksuu nyt, että tarjonnan ja kysynnän vaihtelu riippuu työläisten lukumäärästä. Jos on vähän työläisiä, niin nousee palkka; jos taas on paljon, niin se laskee. Tämän vuoksi se kehoittaa työläisiä ehkäisemään lasten syntymistä. Myöskin se niinsanottu »rautainen palkkalaki», jota sosialidemokratiakin kerran aikaisemmin piti oikeana, riippuu tästä väärästä oletuksesta. Mutta on selvää, että lasten synnyttämisen kautta aiheutettu työväestön melkoinen lisääntyminen näyttäisi vaikutuksensa vasta 15 à 20 vuoden kuluttua. Todella ei työläisten kysynnän ja tarjonnan vaihteleva suhde riipukaan työväestön kokonaisluvusta, vaan pääoman kasaantumisen nopeuden ja suuruuden vaihteluista.
Tämän vuoksi ei »etujen sopusointukaan» voi niissäkään tapauksissa jatkua pitkälti, kuin se näennäisesti on olemassa. Lisäarvon ja työpalkan suuruuden vastakohta astuu heti väliin ja rikkoo sopusoinnun. Mutta jo sen ilmaantuminenkin on sangen harvinaista, se voi kuten edellä sanoimme esiintyä vain silloin kun akkumulatio, kasaantuminen, edistyy ja kaikki muut seikat pysyvät samoina. Mutta nuo muut seikatpa eivät nyt sitä tavallisesti tee. Päinvastoin.
Voimakas akkumulatio, kasaantuminen, on edellisessä tarkastamamme työväenluokan aseman parantumisen edellytys. Voimakas kasaantuminen on tietysti vain silloin mahdollista, jos on olemassa paljon lisäarvoa. Näinollen syntyy voimakasta kasaantumista vain silloin, jos ne voimat saavat vaikuttaa, jotka edistävät lisäarvon suurenemista. Mitkä nämä voivat ovat? Ne ovat kaikki voimia, jotka alentavat työpalkkaa, sillä lisäarvon lisääntyminen on vain silloin mahdollista, jos palkat alenevat. Joko työpäivää pidennetään tai palkka alennetaan alle työvoiman arvon. Molemmissa tapauksissa on selvää, että lisäarvon suureneminen on saatu aikaan työväenluokan aseman huonontamisella. Molempia keinoja käyttää pääoma usein hyväkseen, mutta sen tärkein menettelytapa lisäarvon suurentamiseksi on toinen.
Työvoiman käypä arvo on yhtä suuri kuin niitten elantotarpeitten arvo, joita työläinen joka päivä välttämättä tarvitsee, voidakseen saattaa työvoimansa entiseen määräänsä. Jos näitä elantotarpeita voidaan tuottaa vähemmillä kustannuksilla ja ne siten tulevat halvemmiksi, niin alenee työvoimankin arvo ja lisäarvo tulee suuremmaksi, vaikka työvoimasta maksettaisiinkin sen täysi arvo. Tämän vuoksi onkin pääoma alusta pitäen pyrkinyt parantamaan tuotantotapaa ja valmistamaan yhä vähemmällä työmäärällä yhä enemmän tuotteita, mihin seikkaan edellisissä luvuissa olemme perusteellisesti tutustuneet.
Tärkein ja menestyksellisin keino lisäarvon ja siis samalla akkumulation (kasaantumisen) kohottamiseksi, mikä ratkaisevasti on viime vuosisadan aikana vaikuttanut talouselämän kulkuun, on siis työn tuottavaisuuden (tuotannon) kohottaminen. Milloin näin ei ole laita, tai milloin tuottavaisuuden kohoaminen ajoittain keskeytyy, ei myöskään voi tapahtua nopeata kasaantumista ja »etujen sopusoinnun» teoria häviää olemasta.
Mutta jos sattuu työn tuottavaisuuden kohoutumista, niin täytyy sillä välttämättömästi olla eräs seuraus. Työ tulee tuottavaisemmaksi — mikä merkitsee, kuten sanottu sitä, että vähemmällä työmäärällä saadaan aikaan enemmän tuotteita. Mutta jos syntyy enemmän tuotteita, niin muokataan myös suurempi määrä tuotannonvälineitä. Otaksukaamme, että puuvillapaitojen tuotannossa lisääntyisi työn tuottavaisuus kaksinkertaiseksi. Silloin muokkaa yksi työläinen samassa ajassa kaksi kertaa niin paljon puuvillakangasta kuin aikaisemmin, samaten kaksi kertaa niin paljon apuaineita y. m. Myöskin koneet ja työkalut kulutetaan kaksi kertaa nopeammin kuin ennen; lyhyesti: sama työvoima muokkaa kaksinkerroin kiinteää pääomaa.
Jos yleistämme tämän tosiasian niin kuuluu se näin: Nopea kasaantuminen tosin lisää nopeasti pääomaa, mutta sen kiinteä osa kasvaa paljoa nopeammin kuin liikkuva.
Mutta nyt ei kohdistu työläisten kysyntä kiinteään, vaan liikkuvaan pääomaan. Työläistä auttaa vähän se, että muokattavien raaka-aineitten sekä käytettämien koneitten ja työkalujen määrä lakkaamatta enenee, jos ei samaan aikaan tarvittavien työvoimain luku kavoa samassa suhteessa. Ja näin ei ole laita, sillä pääoma tosin käyttää kasvaakseen yhä enemmän tuotannonvälineitä, mutta (mikä johtuu työn tuottavaisuuden kohoamisesta) ei yhtä suuria määriä uutta työvoimaa.
Niiden seurauksiensa vuoksi, mitkä edellisestä ilmenevät, on tämä asiain yhteys sangen epämieluinen porvarilliseile taloustieteelle. Siksi se ei tunnusta asianlaidan näin olevan. Se sulkee silmänsä ankarilta tosiasioilta eikä siksi tee lainkaan eroa kiinteän ja liikkuvan pääoman välillä. Sen silmissä on koko pääoma yksi ainoa suuri massa, ja tämä sallii sen vetää tuon rohkean johtopäätöksen, että aina kun pääoma kasvaa, niin täytyy työtilaisuuksien enentyä ja niinollen työn kysynnän lisääntyä. Tarkastelumme osottavat, miten kauaksi totuudesta tällainen johtopäätös vie. Ne opettavat, että kasaantumisen edistyessä tosin tuotannonvälineet nopeasti lisääntyvät, mutta ettei työläisille suinkaan silti jää tuotannossa suhteellisesti yhtä paljon toiminta-alaa. Liikkuva pääoma kasvaa paljoa hitaammin kuin kiinteä, pääoman kokoonpano muuttuu, lisäarvo, joka vuosittain lisätään pääomaan, ei jakaannu samassa suhteessa kuin aikaisemmin kiinteän ja liikkuvan pääoman osalle, vaan suhteellisesti suuremmasta osasta syntyy kiinteää ja pienemmästä liikkuvaa pääomaa. Työläisten kysyntä ei siis nouse askel askeleelta rinnan pääoman lisääntymisen kanssa ja siksipä ei myöskään työväenluokan tilan parantuminen voi olla läheskään niin suuri kuin yksin pääoman kasvamisesta voisi päättää.
Tähän asti olemme yhä vielä otaksuneet, että liikkuva pääoma kasvaa — vaikkakaan ei niin nopeasti kuin kiinteä. Mutta perinpohjaisempi tarkastelu tuo esiin tässä suhteessa odottamattomia tosiasioita.
Kasaantumisen (akkumulation) edistyessä muuttuu pääoman kokoonpano; sen kiinteä osa (tuotannonvälineet) kasvaa, Sen liikkuva osa (työpalkkoihin käytetty osa) suhteellisesti pienenee. Ja tämä epäsuhde kärjistyy sitä enemmän, mitä nopeammin kasaantuminen edistyy. Sillä kasaantuminenhan on koko pääoman enenemistä. Mutta aina kun yhä enemmän tuotannonvälineitä ja työläisiä saatetaan yhteistyöhön, syntyy, kuten olemme aikaisemmin nähneet, uusia tuotantovoimia ja työ käy tuottavammaksi. Ja mitä tuottavampaa työ on, sitä pienempi on liikkuvan pääoman suhde kiinteään.
Niin pitkälle kuin olemme asiaa tähän asti katselleet, on liikkuva pääoma yhä vielä kasvanut. Se ei ole kasvanut niin nopeasti kuin kiinteä, mutta se on kasvanut kuitenkin. Tämä on aina vielä jossain määrin edullista työväenluokalle. Jos alkuperäisen pääoman määrä on 100, josta 60 osaa kiinteää ja 40 liikkuvaa ja pääoma tuottaa vuodessa lisäarvoa 10 osaa ja vaikkakaan tämä pääomaksi muuttunut lisäarvo ei jakaannu siten, että 6 osaa tulee kiinteän ja 4 liikkuvan osaksi, niin lankeaa kuitenkin ehkä 7 kiinteän ja 3 liikkuvan osaksi ja on siis liikkuvakin yhä vielä kasvanut, jos kohta ei 40:stä 44:ään mutta kuitenkin 43:een. Seuraavana vuonna käytetään siis kuitenkin enemmän työläisiä kuin edellisenä, työläisten kysyntä kohoaa, ja palkan täytyy myöskin, mikäli se on riippuvainen kysynnästä, niinikään kohota.
Mutta kiinteän ja liikkuvan pääoman suhde tulee kuitenkin vuosi vuodelta yhä epäedullisemmaksi työväenluokalle. Lähinnä seuraavana vuonna jakaantuu ehkä pääomaksi muutettu (kapitalisoitu) lisäarvo siien, että 8 osaa lankeaa kiinteän ja vain 2 osaa liikkuvan pääoman osalle,[5*] sittemmin ehkä 9 kiinteän ja 1 liikkuvan osalle ja niin edespäin. Jos nyt ajatellaan tämän kehityksen jatkuven hyvin lukuisten vuosien kuluessa — ja tämä kehityshän on jo jatkunut yli 400 vuotta, tai jos halutaan sen laskea alkaneen vasta koneitten käytäntöön ottamisesta, yli 100 vuotta sitten —, niin täytyy ennemmin tai myöhemmin tulla sen ajankohdan, jolloin pääoman lisääntyminen ei enään yleensä aiheuta työläisten kysynnän kasvamista.
Mutta ei tässä kylliksi. On vielä tarkastettava tuota alkuperäistä 100:n suuruista pääomaa. Otaksuimme, että siinä on 60 osaa kiinteää ja 40 osaa liikkuvaa. Mutta tällaisena ei suhde voi pysyä, vaan jos työn tuotantovoima kasvaa, niin täytyy alkuperäisenkin pääoman sulautua uusiin suhteisiin. Muuten vaatisi se käyttämiseensä enemmän kuin yhteiskunnallisesti välttämättömän työn ja niinollen tuottaisi vähemmän arvoa ja lisäarvoa. — Viimeistään silloin kun alkuperäiset koneet y. m. ovat kulutetut — mutta useimmiten jo aikaisemminkin — täytyy ne korvata laitteilla, s. o. tuotannonvälineillä, jotka vaativat vähemmän työvoimaa kuin aikaisemmat. Silloin muuttuu myöskin alkuperäisen pääoman kokoonpano, siinä ei enään ole 60 kiinteän ja 40 liikkuvan pääoman osaa, vaan on sen kokoonpano täsmälleen sellainen, joka täysin vastaa tällöin saavutetun työn tuottavaisuuden määrää. Suhde on silloin oleva: 70 kiinteää osaa ja 30 liikkuvaa, 80 kiinteää 20 liikkuvaa ja niin edespäin.
Jos tämän teorian nyt sovittaa käytäntöön, niin mitä silloin huomataan? Silloin käy selväksi, että vuosittain lisäarvosta saatu pääoma ei käytä niin paljon työläisiä kuin sen suuruus edellyttäisi eikä lopuksi lainkaan entistä enemmän — ja että samalla vanha pääoma vapauttaa osan niitä työläisiä palveluksestaan, joita se aikaisemmin tarvitsi. Kun toisaalta tuupitaan yhä vähemmän uusia työläisiä, niin toisaalta samalla käy yhä enemmän työläisiä tarpettomiksi. Niin syntyy joukkotyöttömyys, tuo »teollisuuden reserviarmeija», josta pian puhumme enemmänkin.
Tätä opettaa puhtaasti teoretinen tarkastelu. Mutta olemmeko ehkä kuvanneet asian liian synkin värein? — Onko todellisuus yhtä kurja? Ikävä kyllä, riittää katsaus käytännölliseen elämään osottamaan meille, että teoria pystyy vain osottamaan niiden seikkojen sisäisen yhteyden, jotka käytäntö avaa eteemme. Teollisuuden reserviarmeija on surkea todellisuus. Jo yli sadan vuoden ajan, sen jälkeen kuin kapitalistinen talousmuoto koneitten käytäntöön saattamisella mursi itselleen tien, on joukkotyöttömyys ollut säännöllinen ilmiö. Tosin oli aikaisemminkin olemassa työttömyyttä, silloin tällöin joukkotyöttömyyttäkin. Mutta se oli poikkeuksellista ja johtui sodasta, rutosta, kadosta tai muusta sellaisesta. Se oli yhteiskunnan hajoamisen, sen elimistön rappeutumisen merkki. Nykyään, kapitalismin vallitessa, on olemassa alituisesti ja säännöllisesti kymmeniä tuhansia työttömiä. Nykyään on joukkotyöttömyys säännöllisesti toimivan tuotannon elimellinen ilmiö. Tämän käytännön tosiasian selittää teoretinen tarkastelumme kapitalistisen tuotannon välttämättömäksi ja ehdottomaksi seuraukseksi.
Jos nyt olemme osottaneet, että joukkotyöttömyys on kapitalistisen tuotannon välttämätön ilmiö, niin että milloin kapitalistisesti tuotetaan, täytyy myöskin ennemmin tai myöhemmin ilmetä joukkotyöttömyyttä — niin osottaa seuraava tarkastelumme, että tämä työväestön kannalta katsoen parantamaton tosiasia tuottaa pääomalle suunnattomia etuja. Että alitutnen työttömien tarjonta työmarkkinoilla mitä epäedullisimmin vaikuttaa työssä olevien palkkoihin ja että ne usein alenevat alle työvoiman arvonkin, on päivän selvää, ja olemme sen jo maininneetkin toisessa yhtehdessä. On itsestään selvää, että tämä kasvava »ylikansoitus» on taas omiaan edistämään kasaantumista. Sillä mitä pienempi on (koko työväenluokan) palkka, sitä suurempi on (koko kapitalistiluokan) lisäarvo. Ja mitä suurempi on lisäarvo, sitä voimakkaampi kasaantuminen, mikä vain yhä enemmän lisää sen juuri esittämiämme huonoja seurauksia. Mutta senlisäksi on otettava vielä huomioon muitakin seikkoja.
Kapitalistisen tuotannon edistyessä ilmenee aika ajoin seikkoja, jotka tekevät välttämättömäksi pääoman yhtäkkisen, sysäyksellisen suurentamisen. Ottakaamme esimerkiksemme eräs tosiasia, joka on tärkeimpiä 19:nnen vuosisadan taloushistoriassa. Kuvaamaamme tietä oli työn tuottavaisuus yhä edelleen kasvanut, tuotteita valmistettiin suunnattomasti ja niiden luku tuli yhä suuremmaksi. Mutta ei riitä yksin se, että tuotteita valmistetaan, ne pitää myöskin saada myydyksi. Kun nyt on helposti käsitettävää, että kaikkien mainitsemiemme seikkojen johdosta työväenluokan ostokyky ei suinkaan kasva — ja työväenluokka on kansan enemmistö — niin on pääoman huolehtiminen, että sen tuotteet saavat mahdollisimman nopean ja mahdollisimman laajan levenemisen. Niinikään on tuollaista joukkotuotantoa varten tarpeen, että raaka-aineita ja muita tuotannonvälineitä saadaan mahdollisimman nopeasti ja halvasti hankittua. Sanalla sanoen: tuli tarpeelliseksi kokonaan uusi kuljetus- ja liikennelaitos. Kuten tunnetaan, saatiin tämä aikaan höyrylaivojen, rautatien jo sähkölennättimen avulla. Huomataan helposti, että ilman näitä uusia liikennekeinoja olisi tuotteitten suunnattoman määrän menekki ollut mahdoton. Mutta silloin olisi kapitalistisen tuotannon kohoaminenkin ollut mahdotonta. Se olisi niinsanoaksemme menehtynyt omaan mahdottomuuteensa. Sitäpaitsi tuli nämä uudet kulkuneuvot luoda heti paikalla, s. o. 20–30 vuoden kuluessa.
Ajateltakoon nyt, mitä tämä kaikki merkitsee. Aivan uusia teollisuudeuhaaroja piti ikäänkuin polkea jalalla maasta. Veturien, laivojen koneiston, rautatievaunujen, höyrylaivojen rakentaminen teki tarpeelliseksi joukon uusia tehtaita, jotka taas puolestaan kuluttivat suunnattomasti hiiliä, rantaa, puuta y. m. Lisäksi tuli vielä itse rautateitten, asemien, tavaravajojen y. m. rakentaminen sekä maanteitten ja kanavien rakentaminen rautatieverkon yhteyteen. Ja vihdoin tarvitsivat uudet liikennevälineet niin maalla kuin merellä, niin sisämaassa kuin satamakaupungeissa suunnattomasti uutta työvoimaa. Tämän kaiken piti, kuten sanottu, järjestää käden käänteessä. Aikaisemmin kesti useimmiten monta ihmisikää, ennenkuin yksi ainoa uusi tuotannonhaara pääsi syntymään ja kehittymään. Nyt oli pääoman elinkysymys saada kaikki tämä — kokonainen sarja uusia tuotannonhaaroja — syntymään korkeintaan puolen ihmisijän aikana. Mistä olisi se saanut käytettäväkseen ne ihmisjoukot, joita se tarvitsi, jos ei sen käytettävänä olisi ollut työttömien suurta joukkoa? Porvarillisen tieteen uskomattoman naivi otaksuma on se luulo, että pääoma suuremmoisine yrityksineen suuntasi toimintansa väestön lisääntymisen jouduttamiseen! Ei, työttömien joukko on se, mistä pääoma alati saa tarpeellisen reservinsä ja jota se aika ajoin on tarvinnut toimintansa yhtäkkiseen laajentamiseen. Tämä on tuon sanontatavan, »teollisuuden reserviarmeijan» merkitys, jonka Marx on keksinyt joukkotyöttömyyttä kuvaamaan. Ja kun nyt, kuten olemme nähneet, yhtäkkisen laajentamisen mahdollisuus on kapitalistisen tuotannon elinehto, ja kun se ilman sitä ei siis voisi olla olemassa, niin on selvää, että joukkotyöttömyys, »teollisuuden reserviarmeija», ei vain välttämättömästi synny kapitalistisen tuotantotavan vaikutuksesta, vaan myöskin on sen perustana, minkä pohjalla pääoman rikkaus yksin voi syntyä.
Mutta mitä nyt merkitsee kestävä ja sääntöperäinen työttömyys työväenluokalle?
Edelläolevat tarkastelut osoittanut meille, että kapitalistinen tuotanto synnyttää luonnollisen ja sääntöperäisen kulkunsa ohella välttämättömästi joukkotyöttömyyttä; mutta näimme samalla, että sangen useitten työttömien olemassaolo on välttämätöntä, jotta kapitalistinen tuotanto pysyisi pystyssä ja edelleen kehittyisi. Toisin sanoin: kapitalistisen yhteiskunnan rikkaus tässä muodossaan ja laajuudessaan ei olisi voinut syntyä, jos ei olisi ollut lukuisia työttömiä.
Työttömyys on kohtalo, johon jokaisen työläisen elämänsä aikana yhden tai useamman kerran on alistuminen. Tuskin on nykyään kapitalistisissa maissa työläistä, joka ei joskus ainakin tilapäisesti olisi ollut työttömänä. Siksi myöskin tietää jokainen, mitä se merkitsee: nälkää, asunnottomuutta, kylmää y. m. Ja kuitenkin voivat pitää itseään onnellisina ne, jotka vain tilapäisesti ovat olleet työttöminä. Onhan työväenluokassa monta seilaistakin työläistä, joiden osaksi alituinen työttömyys on ikäänkuin edeltäkäsin määrätty.
Näin on esim. useitten nuorten työläisten laita. On ammatteja, joita vain nuoret työläiset harjoittavat, koska palkka ei riitä täysikasvuiselle. Näitä ovat esim. juoksupojan ja muitten käskyläisten ammatit. Tällaisiin ammatteihin otetaan vain 14–18 ikäistä nuorta väkeä. Sitäpaitsi ovat useat niistä, jotka muka ovat otetut oppiin, aivan samassa asemassa. Kun he vanhenevat, niin luovutaan heistä ja otetaan juuri koulusta tullutta nuorta väkeä tilalle. Erotetut katoavat työttömien suureen virtaan, joka niin saa joka vuosi uutta vettä uomaansa. Jonkun onnistuu saada työtä, toisten ei; jollakin on onni mukanaan ja saa vuosien kuluttua paikan, toinen heitetään joka toinen viikko kadulle ja harhailee siellä täällä vuosikymmeniä, tehden väliin lyhyen ajan työtä ja joutuen jälleen täydelliseen työttömyyteen.
Erotettujen nuorten työläisten ohella on mainittava »liian vanhat». On laskettu, että muutamissa ammateissa ei työläisen keski-ikä kohoa 37 vuotta korkeammaksi. Jos nyt ei tahdotakaan mennä niin pitkälle, niin on epäilemätöntä, että nykyään ei 45 vuoiias työläinen enään ole täysin työkunioinen. Jos hän elää tämän ijän ohi, niin hän ei enään täysin pysty työhön ja pääoma koettaa hänet työntää syrjään. Vielä joku aika sitten oli siellä täällä olemassa työläisiä, jotka luulottelivat itsellään olevan vakavan »elämän aseman». Nykyään se on vain muisto vanhoilta ajoilta.
Kuu vielä otamme lukuun teollisuuden uhrit, raajarikot, sairaat, lesket ja orvot, niin olemme tutustuneet niihin pääasiallisiin lähteisiin, joista työttömien suuri armeija saa keskeytymättä rekryyttejä.
Tosiasia on siis tällainen: miltei jokainen työläinen on elinaikanansa aika ajoin työttömänä. Sitävastoin täytyy sanoa sangen suuresta joukosta, että se milloin työskentelee, milloin taas on työttömänä. Senohella on vielä monta sellaista, jotka oikeastaan ovat alati työttöminä, ja jotka pitävät yllä henkeään tilapäistyöllä, kotityöllä ja vihdoin kerjäämisellä ja varastamisella.
Kerjääminen ja varastaminen! Ne ovat ne loppujen loput, joihin välttämättä johdutaan. Kun alati on niin suuri määrä ihmisiä työttömänä, kun heillä ei ole mitään, millä tyydyttälsivät nälkäänsä, alastomuuttaan verhoisivat, lapsiaan ravitsisivat ja lämmittäisivät ja varsinkin kun he ovat vieraantuneet säännöllisestä työstä, niin ei ole ihmettä, että vähintäin osa heistä vähitellen menettää työkykynsäkin ja vaipuu täydelliseen kurjuuteen, mikä ilmenee kulkuriutena ja rikollisuutena.
Nyt olemme aikaisemmin nähneet, että joukkotyöttömyys on kapitalistisen tuotannon välitämätön ilmiö. Huomaamme nyt, että joukkotyöttömyys merkitsee ainakin osalle niistä, joita se kohtaa, välttämättömästi täydellistä kurjuutta. Tästä seuraa aivan ilmeisesti, että kapitalistinen tuotantotapa tuo mukanaan ainakin eräälle työväenluokan osalle täydellisen kurjuuden.
Ihmiskunnan toiselle osalle tuo kapitalistinen tuotanto rikkautta ja yltäkylläisyyttä. Ja jos nyt ajattelemme, että tätä kurjuutta ei voi syntyä, jos ei se nojaa työttömyyteen ja kurjuuteen, niin paljastuu meille asiain tosi yhteys, köyhyyden ja rikkauden välinen ahdas vaihtosuhde. Toisten rikkaana ja yltäkylläisyyttä ei voi olla olemassa ilman toisten köyhyyttä ja hätää. Joka siis haluaa säilyttää ja ikuistuttua nykyisen rikkauden ja ylellisyyden, se tahtoo myöskin säilyttää tuskan, hädän ja kurjuuden. Joka puolustaa kapitalismia, se puolustaa myöskin pauperismia (kurjistumista).
Kellepä ei tässä muistuisi mieleen se vanha kristinuskon opetus, että rikkautta tulee kirota kuin syntiä? Pääseehän kameeli helpommin neulansilmän läpi kuin rikas taivaaseen. Eiköpähän jo kristinuskonkin perustajat tunnustaneet, että köyhyyttä ei voida niinkauvan poistaa, kuin rikkautta on olemassa?
Ettei arvo ole muuta kuin inhimillistä työtä, on tosiasia, joka on teoretisen sosialismin kanssa mitä sisäisimmässä yhtehdessä. Se onkin riittävä syy siihen, että sitä porvarillinen tiede yksimielisesti väittää vastaan. Se mieluummin hylkää ne tiedot, jotka selvittävät meille taloudelliset suhteet, kuin tunnustaa totuuden, joka johdonmukaisesti kehitettynä johtaa ehdottomasti sosialismiin.
Se mitä porvarillinen tiede on näihin päiviin asti esiitänyt arvo-oppiamme vastaan, on asioinen näennäisyys. Jos henkilöltä, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä taloudellisten suhteitten kanssa, kysytään, mitä hän ymmärtää »arvolla», niin sanoo hän epäilemättä siksi tavaroitten hintaa, jolloin hän ei tosin osaa aivan oikeaan, mutta ei kuitenkaan aivan harhaankaan. Jos häneltä sitten kysytään, mikä määrää arvon suuruuden, niin löytää hän siihenkin vastauksen. Opettaahan jokapäiväinen kokemus, että jostain esineestä maksetaan enemmän tai vähemmän aina sen mukaan kuinka paljon saadaan hyötyä sen käyttämisestä. Mitä siis ostajaan tulee, määrää hänen kannaltaan katsoen ilmeisesti tavaran arvon se seikka, miten paljon hän subjektivisesti (personallisesti) sille antaa arvoa. Sitä vastassa on myyjän vaatimus. Tosin tiedetään, ettei subjektivinen (itsekohtainen) arvioiminen ole vapaata ja riippumatonta. Kukin on kuullut puhuttavan kauppiaan ostohinnasta ja kohtuullisesta voitosta. Mutta tiedetään myöskin tai ainakin luullaan tiedettävän, että myyjä jossain määrin mielivaltaisesti määrää tavarain hinnan, että hän ottaa samasta tavarasta toiselta ostajalta enemmän kuin toiselta. Kuvitellaan näinollen, että tämä ostajan ja myyjän subjektivisen arvioimisen välinen vastakohta määrää sen hinnan, mikä lopullisesti maksetaan. Jotta tämä seikka saisi tieteellisen leiman, nimitetään sitä »tarjonnan ja kysynnän laiksi» ja niin on näennäisesti täydelleen selvitetty tavaran arvo.
Kuten sanottu, näyttää asian tila tältä. Mutta ikävä kyllä osottautuu tämä selitys pitämättömäksi, jos asiaa lähemmin tarkastaa. Tässä toistuu se kokemus, joka kaikkien tieteitten aloilla on tehty, nimittäin se, että asiat usein ovat todella toiset, kuin miltä ne näyttävät.
On paikallaan kuvata tätä seikkaa toisen tieteen alalta otetulla esimerkillä, missä tämä seikka esiintyy erikoisen selvänä, nimittäin astronomian, tähtitieteen, alalta.
Kun ihminen, jolla ei ole mitään esitietoja tähtitieteestä, katselee taivasta, niin hän ei todennäköisesti näe siinä muutakuin että aurinko ja kuu liikkuvat. Muut taivaankappaleet näyttävät liikkumattomilta. Mutta aivan liikkumattomalta näyttää hänen mielestään maa. Tämä on asiain ensi näennäisyys. Hieman perusteellisemman tarkastelun jälkeen käy jo ilmi, että pari tähteäkin (kiertotähteä) kulkee taivaalla sinne tänne. Vielä paljoa tarkempia huomioita tulee tehdä, voidakseen havaita, että koko taivaanlaki kiertää 24:ssä tunnissa kerran maan ympäri. Huomataan, etteivät kiintotähdet yöstä toiseen pysy täysin paikallaan, vaan että puolen vuoden kuluttua nähdään aivan toisia tähtiä, minkä jälkeen taas entiset tähdet alkavat ilmestyä näköpiiriin. Ja vihdoin havaitaan, että aurinkokin vaihtaa paikkaansa tässä kiintotähtijärjestelmässä.
Miten kauaksi olemme jo tulleetkaan asioitten ensi näennäisyydestä! Ensin näytti kaikki, aurinko ja kuukin, olevan täysin paikallaan. Tarkempi havainto osoitti koko taivaanlaen olevan liikkeessä. Vain maa näytti nyt enään lepäävän majesteetillisen rauhallisena tämän loppumattoman vilinän keskellä.
Ja kuitenkin tiedämme, että sekin on vain harhaanjohtavaa näennäisyyttä. Ei kukaan ihminen sitä koskaan ole nähnyt, ei kukaan tähtitieteilijäkään voi sitä havaita tarkimmallakaan kaukoputkella ja kuitenkin olemme siitä kaikki vakuutettuja, että maa ei ole lepotilassa, vaan suorittaa monenlaisia liikuntoja.
Miten ovat tähtitieteilijät päässeet tästä selville? Miksi he eivät yleensä ole tyytyneet siihen, mitä silmä opettaa? Miten johtuivat he siihen aatokseen, että asian todellisen kulun täytyi olla toisellainen kuin miltä se heidän silmissänsä näytti? — Se on varsin yksinkertaista. Tähtitieteellisten tutkimusten edelleen kehittyminen osoitti tapahtumia maailmankaikkeudessa, jotka eivät olleet selitettävissä siinä tapauksessa, että maa pysyi paikallaan, mutta kyllä silloin, jos otaksuttiin, että maa ei pysynyt alallaan. Ihmiskunnan ei ole ollut helppo suorittaa tätä keksintöä. Vuosituhansia on se pitänyt kiinni asiain valheellisesta näennäisyydestä. Se mietti yhä monimutkaisempia maailmanjärjestelmiä selittääkseen sitä mitä oli nähnyt, mutta mikä mitenkin pysyi arvoituksena niinkauvankun ei tunnettu kaiken selitystä, maan omaa liikuntoa.
Sama pitää paikkansa toisiin tieteisiin, niinpä taloustieteeseenkin nähden.
Tietysti ovat tutkijat taloustieteenkin alalla ensin pitäneet sitä oikeana, mitä silmin näkivät ja se oli sitä, että arvo riippuu kunkin subjektivisesta asioimisesta. Mutta heidän tutkimustensa kehitys toi esiin tapahtumia, jotka eivät lainkaan sovellu yhteen tämän olettamuksen kanssa ja tämä aiheutti uusia arvon luonteesta perusteellista tutkimuksia, joiden tuloksiin nyt tahdomme tutustua. Mutta voi vain tuntea sääliä nähdessään, miten porvarillisen tieteen edustajat aina näihin päiviin asti ovat yriitäneet keksiä yhä monimutkaisempia järjestelmiä pelastaakseen jollain tavoin väärän katsantokannan ja saattaakseen sen sopusointuun todellisuuden kanssa.
Näennäisyys riippuu siitä, että tavaran arvon suuruus noudattaa jossain määrin osiajan jo myyjän subjekiivista (itsekohtaista) käsitystä. Nyt on selvää, että ollaan taipuvaisia antamaan tavarasta sitä enemmän mitä paremmin sitä voidaan käyttää hyväkseen, mitä välttämättömämpänä sitä pidetään. Tietystikin on myyjän edun mukaista käyttää hyväkseen tätä ostajan taipumusta ja niin saattaisi odottaa, että tavarat ovat sitä kalliimmat mitä kipeimmin ja välttämättömimmin ihminen niitä tarvitsee. Arvon pitäisi siis olla suhteellinen niiden hyötyyn.
Mutta niin ei suinkaan nyt ole laita. Verrattakoon esim. toisiinsa elantovälineitä, huonekaluja ja timantteja. Meille ovat elantovälineet välttämättömimmät; ilman niitä emme voi pysyä hengissä; paljoa vähemmän kaipaamme huonekaluja; ja timantit ovat vain ylellisyyttä, jota ilman varsin hyvin tulemme toimeen. Jos siis tavarain arvo olisi suhteellinen niiden välttämättömyyden asteeseen, niin täytyisi elantovälineitten olla verrattomasti kalliita, huonekalujenkin tulisi maksaa melkoisesti ja timantteja pitäisi saada ilmaiseksi. Todella on asianlaita aivan päinvastainen.
Tämä ei ole ainoa, eipä edes tärkein niistä tosiasioista, jotka eivät pidä yhtä arvon näennäisten määräämisperusteiden kanssa. Mutta esitimme juuri tämän siksi, että se selvimmin osottaa, ettei tavaran käyttöarvo (hyödyllisyys) suinkaan sinänsä ratkaisevasti määrää sen vaihtoarvoa (hintaa), sekä siksi että se helpottaa asian oikeaan ymmärtämiseen siirtymistä.
Vanhan väärän katsantokannan puolustajat näet epäilemättä närkästyvät tästä esimerkistä. He pitävät sitä tarjonnan ja kysynnän lakinsa sotkemisena. Sillä tämä lakihan ei merkitse, että erään tavaran absolutinen (rajaton) tarve ei määrää hintaa, vaan pikemmin tarpeen ja tarjonnan suhde toisiinsa. Meidän ylläolevaan esimerkkiimme sovellettuna merkitsee tämä, että vaikkakin timanttien tarve sinänsä on hyvin pieni, niin on tarjonta vielä pienempi. Niin vähän kuin timantteja käytetäänkin, niin vielä vähemmän niitä tarjotaan. Tarve on siis kaikesta huolimatta aina vielä paljon suurempi kuin tarjonta ja siitä johtuu korkea hinta. Päinvastoin on elintarpeitten laita. On tosin totta, että niiden tarve on suunnattoman suuri; mutta siksi niitä tarjotaankin suunnattomasti, niin että tässä on tarpeen ja tarjonnan suhde toisiinsa paljon suotuisampi kuin timantteihin nähden ja siitä johtuu niiden paljoa kohtuullisempi hinta.
Mutta nyt ei tarjonnan ja kysynnän laki ikävä kyllä pysty selittämään sitä, mikä tässä on selitettävä. Sillä terävimmässä ja oikeimmassa muodossaankaan ei se puolustajiensa väitteittenkään mukaan selitä muuta kuin jonkun tavaran arvon vaihtelut (s. o. sen, mitä yleisesti kutsutaan hinnaksi), mutta ei itse arvoa.
Ei mitään tavaraa myydä jatkuvasti samasta hinnasta. Se on yksinkertainen tosiasia, jonka muuten jokainen tietää omasta jokapäiväisestä kokemuksestaan. Jokainen tavara maksaa milloin enemmän, milloin vähemmän. Mutta nämä hinnan vaihtelut eivät nyt yksinomaan riipu tarjonnan ja kysynnän välisen suhteen vaihtelusta. Täsmällisempi tarkastelu (johon emme kuitenkaan tässä voi ryhtyä, koska se veisi meidät liian kauaksi tehtävämme keskuksesta) osottaa, etteivät tarjonnan ja kysynnän vaihtelut ole syynä vain hintojen vaihteluun vaan myöskin erääseen syvistä syistä johtuvaan ilmiöön. Tarjonta ja kysyntä (s. o. niiden vaihtelu) eivät selitä mitään, vaan kaipaavat itse selitystä. Kuitenkaan ei voida kieltää, että ne vaikuttavat hinnan vaihteluun.
Mutta nyt tunnemme yhä vain yksinomaan arvon vaihtelut, vaan emme itse arvoa. Tästä eräs laskuesimerkki: kultainen rannerengas maksaa 50 mk. Jos kultasepällä on paljon tällaisia rannerenkaita varastossa, ja jos heidän tulee saada ne kaupaksi, niin myyvät he niitä paria markkaa halvemmalla, ehkäpä 47:stä tai 46:sta markasta. Jos taas näitä rannerenkaita paljon kysytään, niin osaavat kultasepät pitää puoliaan ja pyytävät niistä 55, 60, ehkäpä 70:kin markkaa.
Jo tästäkin esimerkistä huomataan, mitä hyödyttää meitä, jos koetamme selittää sitä tarjonnan ja kysynnän avulla. Sillä heti syntyy kysymys: mikä määrää tarjonnan ja kysynnän? — Mutta vaikka nyt hyväksyisimmekin tämän sinänsä, niin ei se pysty selittämään, kuten sanottu, muuta kuin hinnan vaihtelut, mutta selittämättä jäisi, miksi nuo vaihtelut pysyttelevät 45 ja 70 markan eivätkä esim. 10,000 ja 11,000 markan välillä. Kysymys, miksi myydään rannerengasta keskimäärin 50 markan hinnasta, eikä mistä mielivaltaisesta hinnasta tahansa, ehkä 10,500 markasta, tämä kysymys ei saa ratkaisuaan.
Täytyy olla siis olemassa jotain muuta, mikä määrää tavaroitten arvon ja hinnan.
Tämän ja monia muita vaikeuksia ovat etevät, ajattelevat tiedemiehet jo vuosisatoja sitten tiellään kohdanneet. He harkitsivat siis edelleen: huolimatta siitä, että timantteja vähemmän käytetään, ovat ne kuitenkin kalliita, koska niitä vielä vähemmän tarjotaan, mutta miksi tarjotaan sitten niitä niin vähän? Koska joka ainoan timantin löytämiseen ja valmistamiseen kuluu verrattoman paljon työtä! Ja samaten on elantovälineitten laita: niitä voidaan »saattaa markkinoille» (s. o. saattaa kulutuskelpoisiksi) paljoa vähemmällä työllä kuin timantteja, siksi tarjotaan niitä paljon ja siksi ovat ne halpoja.
Tutkijat eivät luottaneet yksinomaan ajatteluunsakaan, vaan kysyivät neuvoa historialta ja niin saivat he selville, että ihmiset, kun he siirtyivät vähitellen pois kotitarvetuotannosta ja alkoivat vaihtaa tavaroita, pitivät mittanaan sen työn paljoutta, mikä oli tavaran valmistamiseen välttämätöntä.
Tällä tavoin johdutiiin siihen päätelmään, että arvo todella on inhimillistä työtä. Tämä tietämys ei ole yhden ainoan miehen työn tulosta vaan kokonaisen etevän tiedemiessarjan vuosisatojen kuluessa suorittamaa tutkimusta. Tämän sarjan viimeiset olivat kuuluisat englantilaiset Adam Smith (1723–1790) ja David Ricardo (1772–1823).
Heidän jälkeensä tuli Karl Marx. Hänen onnistui todistaa suoranaisten huomioitten avulla tuon lauseen totuus, joka väittää, että arvo on työtä.
Tarjonnan ja kysynnän laki täydellisimmässä muodossaan merkitsee seuraavaa: jos jotain tavaraa tarjotaan enemmän kuin kysytään, niin täytyy myyjien, varastostaan päästäkseen, alentaa hintaa; kilpailu, jota he keskenään käyvät, pakoittaa heitä siihen. Jokaisen tulee koettaa vetää puoleensa harvoja jälelläolevia ostajia halvoilla hinnoilla, ennenkuin kilpailu ehtii ne heiltä ryöstää. Mutta hintojen halvetessa kasvaa ostajien luku. Sillä mitä halvempi on tavaran hinta sitä suurempi niiden henkilöiden lukumäärä, jotka voivat sen ostaa itselleen ja todella ostavatkin. Toisaalta myös tarjontakin vähenee. Sillä mitä halvempi on tavara, sitä pienempi myyjän etu. Täten muka tultaisiin lopuksi hintaan, jonka vallitessa tarjonta kokonaan lakkaa, koska se ei tuota myyjälle mitään etua. Täten olisi tapahtunut täydellinen mullistus tarjonnan ja kysynnän suhteissa: tarjonta olisi nyt hyvin pieni tai lakkaisi kokonaan olemasta, kysyntä olisi suuri. Tämän johdosta alkaisi hinta jälleen kohota. Kilpailu raivoaisi nyt ostajien keskuudessa; heidän olisi nyt maksaminen yli hinnan, saadakseen haltuunsa olemassaolevat vähäkukuiset tavarat. Kun hinta täten kohoaisi, kannattaisi myyminen jälleen; samalla syntyisi jälleen tarjontaa ja se kävisi sitä voimakkaammaksi, mitä enemmän hinta kohoaisi. Käsi kädessä tämän kanssa seisahtuisi kysyntä, sillä mitä kalliimpi tavara olisi, sitä pienempi olisi niiden henkilöiden luku, jotka voisivat sen ostaa. Niin kehittyisi tarjonnan ja kysynnän suhde jälleen päinvastaiseksi, hinta alkaisi laskeutua, ja niin edespäin.
Nyt ei suinkaan voida kieltää, että tämä tarjonnan ja kysynnän laki perustuu oikeisiin yksityisiin huomioihin ja että se oikein selittää sarjan erinäisiä ilmiöitä. Niinpä tapahtuvat esim. jokapäiväiset hinnanmuutokset jotenkin tarkkaan tämän kaavan mukaan. Jos puolukat maksavat tänään 20 ja huomenna 15 penniä litra, niin riippuu se useimmiten todella kasvaneesta tarjonnasta. Niinikään perustuvat tarjontaan ja kysyntään useimmiten ne hinnat, joita maksetaan rahasta (korkokanta ja diskontokorko); samaten myöskin työpalkat. Tosin täytyy tässäkin varoa tekemästä sitä erehdystä, että muka hintoja yksinomaan määräisi tarjonta ja kysyntä. Kuitenkin tunnustettakoon, etteivät lain puolustajatkaan sitä halua vätttää. Hinnan muodostuminen on erikoisen monimutkainen tapahtuma, johon sangen monet tekijät vaikuttavat, ja joista kysyntä ja tarjonta on vain yksi.
Kieltämättä siis tarjonnan ja kysynnän lain oikeutta rajoitetulla alalla ja eräissä taloudellisissa tapahtumissa, täytyy kuitenkin usealla tavoin supistaa sen merkttystä.
Jos hinta alenee ja kohoaa niin kauniin sileän kaavan mulaan, jos tänään, jolloin tarjonta on verrattomasti voimakkaampi, tavaran hinta on hyvin alhainen, jos se sitten, heikkenevän tarjonnan ja kasvavan kysynnän johdosta vähitellen kohoaa, kunnes vastakkainen suhde jälleen saattaa sen alenemaan, niin täytyy sen joskus saavuttaa kohdan, jolloin tarjonta ja kysyntä ovat yhtä suuret, s. o. jolloin tavarasta tarjotaan juuri niin paljon kuin siitä vaaditaankin. Mutta tällöin lakkaavat sekä tarjonta että kysyntä olemasta, selittämättä enään mitään. Mutta mikä silloin määrää hinnan?
Ja edelleen. Kun hinta kohoaa määrätyn korkeimman rajan yli, niin taukoo kysyntä. Tavaraa ei enään osteta. Miksi ei? Siksikö ettei ostajilla ole niin paljon rahaa? — Tämä ei pidä paikkaansa, sillä samat ihmiset maksavat muista esineistä paljoa enemmänkin. Kukaan ei esim. maksa pöydästä, jonka hinta tavallisesti on 40 markkaa, enempää kuin 45 tai korkeiniaan 50 markkaa. Jos hinta vieläkin kohoaa, niin pöytää ei enään osteta; mutta samat thmiset, joiden mielestä pöytä on tullut liian kalliiksi, maksavat arvelematta 100 markkaa kultakellosta. Rahanpuute ei siis voi olla syynä siihen, että he eivät suostu ostamaan pöytää. Mutta mikä sitten on syynä? — Yksinkertaisesti se, etteivät he, pöydän hinnan noustessa varsin korkealle, enään saa rahallaan vastaavaa arvomäärää! — Oikeata vastaavaa arvomäärääkö? Mutta silloin onkin tavaran »arvo» määrätty riippumatta kysynnästä ja tarjonnasta, eli toisin sanoen: tällöin ei enään arvoa määrääkään tarjonta ja kysyntä, vaan päinvastoin pöydän arvo aiheuttaa kysynnän lakkaamisen! Aivan samaa opettaa hinnan alirajan tarkastelu. Hinnan painuessa määrättyyn vähimpään rajaan, taukoaa tarjonta. Miksi? — Siksi ettei myyminen siihen hintaan enään »kannata». Mutta tämä sisältää samalla sen, että myyminen mainittua hintaa korkeammalla hinnalla kannattaa, s. o. myyjä saa vasta tätä hintaa korkeammalla hinnalla vastaavan arvomäärän takaisin. Näinollen määrää siis alirajankin seikka, joka on riippumaton tarjonnasta ja kysynnästä. Arvo ei riipu kysynnästä ja tarjonnasta vaan päinvastoin juuri se määrää alirajan, ylirajan ja hinnan vaihtelujen keskipisteen, eli toisin sanoen: se määrää ne rajat, joiden puitteissa tarjonnan ja kysynnän suhde vaihtelee.
Kaikki nämä epäilykset ja vaikeudet ratkaisee yhdellä iskulla se tietämys, että työ on arvoa. Meidän on nyt enään tarkastaminen, miten Marx suoranaisilla havainnoilla todisti tämän väitteen, mikä siihen asti oli paljas hypotesi (otaksuma).
Kun kaksi tavaraa vaihdetaan keskenään, niin menetellään täten siksi, että molempien arvo on yhtä suuri. Huonekalukauppias esim. antaa tuolinsa 6 markalla, jos hän tietää, että hän saa noissa kuudessa hopeakappaleessa yhtä paljon arvoa takaisin kuin hän sitä tuolissa antoi.
Tästä seuraa, että sen arvon, mitä eri tavaroissa on, tulee olla samaa laatua. Hopea on aivan toista tavaraa kuin tuoli, mutta arvo, mikä kumpaankin sisältyy, on samaa lajia. Kauppias luopuu tuolistaan, koska hän on varma siitä, että hän saa samaa ainetta, jota kutsutaan arvoksi, yhtä paljon kuudessa hopeamarkassa kuin hän on sitä antanut pois tuolissa. Se yksinkertainen tosiasia, että tavaroita vaihdetaan keskenään, todistaa, että niihin sisältyvä arvo on kaikissa jotain samanlaista.
Toinenkin asian selvittelytapa johtaa samaan tulokseen. Kuten tiedetään, ovat eri tavarat aivan erilaisia esineitä. Takki, kengät, ruukku, veitsi, tuoli j. n. e. ovat esineitä, joilla ensi katsomalla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Niissä huomaa vain erilaisuutta.
Mutta kaikilla näillä erilaisilla esineillä, kun ne ovat tavaroita, on hintansa. Ja hintojensa kautta ovat ne toisiinsa laskusuhteissa. Jokainen tavara on joko saman, enemmän tai vähemmän arvoinen kuin toinen.
Mutta voidaanko sitten erilaisia esineitä saattaa toistensa kanssa laskusuhteisiin? Voidaanko esim. kaksi omenaa ja kolme luumua laskea yhteen? — Tosin kyllä voidaan. Jokainen lapsi oppii sen koulussa ja vastaa heti, että 2 omenaa ja 3 luumua tekee hhteensä 5 hedelmää.
Mutta kun täten on laskettu hhteen omenoita ja luumuja, niin ei niitä ole pidetty omenoina ja luumuina. Pikemmin on ensin jätetty ottamatta huomioon niiden erilaisuus eli se, mikä niistä tekee omenoita ja luumuja ja vain otettu huomioon se, mikä niissä on yhteistä. Ne on laskettu yhteen erään yhtäläisyyden perusteella, nojaten niiden siihen samankaltaisuuteen, että kummatkin niistä ovat hedelmiä.
Tämä pitää paikkansa aina ja kaikkialla. Voidaan saattaa erilaiset esineet laskusuhteisiin, mutta vain sillä ehdolla, että jätetään huomioonottamatta niiden erilaisuudet ja pidetään silmällä vain sitä, mikä niissä on yhteistä, niiden samanlaisuutta. 7 yövartijaa ja 5 hevosta ovat 12 elollista olentoa. Tai, ottaaksemme oikein räikeän esimerkin: 8 tähteä ja 4 keittoastiaa on 12 esinettä. Tällaisenkin laskelman voi tehdä, mutta silloin on jäteity huomioonottamatta kaikki se, mikä tähdissä ja keittoastioissa on oleellista, niiltä on riistetty kaikki se, mikä kuuluu niiden käsitteeseen. Jos ei näin menetellä, niin on myöskin aivan mahdotonta löytää tähdistä ja keittoastioista mitään samanlaista ja silloin niiden välillä ei liioin enään ole mitään laskusuhdetta.
Tulemme siis siihen tulokseen, että laskusuhde erilaisten esineiden välillä voidaan muodostaa vain jonkun samanlaisen ominaisuuden perusteella.
Nyt tiedämme, että eri tavarat ovat aivan erilaisia esineitä; mutta lisäksi tiedämme, että niitä ei vain saateta toisiinsa laskusuhteeseen aina kun niitä keskenään vaihdetaan, vaan että ne ilman vaihtoakin alati ovat hinnan avulla toisiinsa vaihtosuhteissa. Ja tämä perustuu niiden arvoon. Mistä tavarasta tahansa voi hinnan avulla sanoa, onko se ja kuinka paljon se on arvokkaampi ja halvempi kuin toinen tavara.
Siis yhtäältä: erilaisia esineitä voidaan saattaa toisiinsa laskusuhteeseen vain jonkun niissä olevan yhtäläisyyden avulla.
Toisaalta: kaikki tavarat — nuo aivan erilaiset esineet — ovat toisiinsa alituisessa laskusuhteessa arvonsa perusteella.
Tästä johtuu ehdottoman varmasti, että kaikkien tavaroitten arvo on jotain samanlaista. On vain yhtä ainoata lajia arvoa kaikissa tavaroissa; kussakin eri tavarassa on sitä enemmän tai vähemmän, mutta aina se on samanlaista.
Kun kerran ollaan näin pitkällä, niin seuraava johtopäätös syntyy kuin itsestään. Kaikissa tavaroissa esiintyvän arvon tulee olla jotain samanlaista. Onko sitten olemassa jotain sellaista? Eikö kullakin tavaralla ole omat omituisuutensa? Eikö jokainen tavara ole aivan jotain muuta kuin toinen?
Todella ei ole niinkään helppoa löytää jotain yhteistä ominaisuutta kaikissa eri tavaroissa, koska niissä on vain yksi tällainen ominaisyys, ja se on se, että kaikki tuotteet ovat ihmistyötä. Kaikkiin tavaroihin, olkoot ne siiten kuinka erilaisia tahansa, sisältyy inhimillistä työtä ja se on ainoa yhtäläisyys, mikä niihin kaikkiin sisältyy.
Siis: kun nyt arvon täytyy olla jotain yhteistä, samanlaista, ja kun ihmistyö on ainoa, kaikkien tavarain yhteinen ominaisuus, niin arvo ei ole mitään muuta kuin inhimillistä työtä.
Niin varmentaa teoretinen harkinta sen, minkä käytännöllinen kokemus jo aikaisemmin on osottanut.
Tätä Marxin arvo-oppia vasiaan on tehty kaikellaisia vastaväitteitä, joista seuraavat kolme kaipaavat lähempää tarkastelua:
1. Paitsi työtä on kaikissa tavaroissa jotain muutakin samanlaista, nimittäin niiden hyödyllisyys, niiden käyttöarvo.
2. On työtä, joka ei muutu arvoksi ja jota ei siksi lasketa.
3. on arvoa (esim. maa), jota ei työ ole synnyttänyt.
Näistä kolmesta Marxin arvoteoriaa vastaan tehdystä väitteestä voidaan ensimäinen kumota varsin helposti. Tosin on kaikilla tavaroilla käyttöarvonsa, mutta se ei ole samaa käyttöarvoa. Päinvastoin eroaa tavara toisesta juuri erilaisen käyttöarvonsa kautta. Ruukun ja takin ero on juuri siinä, että kummallakin on eri käyttöarvonsa. Mutta nyt olemme juuri osoitaneet, että arvon tulee olla jotain samanlaista kaikissa tavaroissa. Käyttöarvo ei siis tässä voi tulla kysymykseen. Ja vaikkakin tavarain arvo käytännöllisessä elämässä usein näyttää samalta kuin niiden käyttöarvo, niin ovat ne ilmeisesti väärässä, jotka antavat tämän petollisen näennäisyyden sokaista itsensä ja jotka pitävät käyttöarvoa arvon perusteena.
Mutta ei vielä tässä kylliksi. Mistä johtuu sitten itse käyttöarvo? Vastaus on aivan selvä, heti kun sitä valaisee eräällä esimerkillä. Mistä johtuu takin käyttöarvo? Kysymys käy sangen yksinkertaiseksi seuraavassa muodossaan: mistä johtuu, että takista juuri on tullut takki eikä jotain muuta? Ja tämä johtuu ilmeisesti työstä, mikä takin on luonut. Sitä ennen oli olemassa ainetta, jolla myöskin oli käyttöarvoa, mutta toisia kuin takilla. Tämä käyttöarvo on työn kautta muuttunut siksi käyttöarvoksi, jota kutsutaan takiksi.
Siis tavaroitten käyttöarvokaan ei ole mitään muuta kuin työtä, jota siihen sisältyy; ja se joka väittää, että arvo riippuu käyttöarvosta, sekään ei pohjaltaan väitä mitään muuta kuin sitä, mitä sanoimme, nimittäin että arvo riippuu työstä. Hän tekee vain seuraavan paljon merkitsevän virheen.
Se että raaka-aineesta syntyi takki, ei johdu jostain mielivaltaisesta työstä, vaan on se aivan määrätyn työn seuraus. Sen, joka muokkasi raaka-ainetta, tuli olla räätäli; hatuntekijä olisi siitä tehnyt jotain aivan toista. Ja räätälin tuli tehdä aivan määrättyä räätälin työtä; muuten raaka-aineesta olisi ehkä syntynyt housut.
Siis: se joka puhuu tavaran käyttöarvosta, hän tosin puhuu työstä, joka sisältyy tavaraan, mutta hän puhuu siitä kaikkine määrättyine ominaisuuksineen, joitten takia se eroon kaikista muista töistä. Hän puhuu »konkretisesta» (aistimilla havaittavasta) työstä. Takin käyttöarvo merkitsee räätälin työtä ja lisäksi aivan määrätynlaista räätälintyötä.
Jos hän nyt tahtoo tähän perustaa arvon, niin hän erehtyy kuten se, joka haluaa laskea yhteen omenoita ja luumuja, jättämättä huomioonottamatta niiden erilaiset tunnusmerkit. Niitä ei voi laskea yhteen omenina ja luumuina, konkretisina (aistimilla havaittavina) hedelminä, vaan hedelminä sellaisinaan, sittenkun niiden erilaiset ominaisuudet on jätetty huomioonottamatta.
Niin on arvonkin laita. Se riippuu tosin työstä, mutta ei konkretisesta työstä, s. o. ei suutarin eikä räätälin työstä kaikkine erilaisuuksineen, vaan ihmistyöstä sinänsä, sittenkun siitä on jätetty huomioonottamatta kaikki mainitut erikoisuudet? Se riippuu siis »abstraktisesta» (aistimilla havaitsemattomasta) ihmistyöstä.
Jos tämä käännetään tieteellisestä sanontatavasta tavalliseen kieleen, niin se kuuluu jotenkin näin: kaksi erilaista tavaraa, takki ja pöytä, vaihdetaan keskenään niihin sisältyvän työn paljouden perusteella; niiden arvo ei siis riipu sen työn laadusta, mikä niihin sisältyy; on siis samantekevää, että ne ovat räätälin- ja puusepäntyötä; eri työn lajit jätetään huomioonottamatta, molemmat mainitut työn lajit saatetaan samanlaisiksi sen perusteella, että kumpikin niistä yleensä on ihmistyötä.
Tulemme toiseen vastaväitteeseen. Ei kaikkea työtä lasketa arvoksi. On kyllä totta, että jos joku käyttää erään tavaran valmistamiseen huomattavasti enemmän työtä kuin hänen ammattitoverinsa, niin tuota ylityötä ei lasketa arvoksi. Tämä ylityö eli lisätyö, minkä hän on tehnyt — johtui se sitten kykenemättömyydestä tai jostain mielijohteesta — on hänen yksityinen, personallinen asiansa. Se ei ollut toisille ihmisille, ihmiskunnalle, välttämätöntä. Siksipä ei yhteiskuntakaan siitä mitään hyödy. Vain »yhteiskunnallisesti välttämätön työ» on arvoa.
Tulemme sitten vihdoin kysymykseen maan ja niiden hyödykkeiden arvosta, jotka eivät ole työn tuotteita. Tämä seikka sotii vain näennäisesti arvolakiamme vastaan. Sillä meidän arvolakimme väittää vain, että kaikki arvo johtuu työstä; siis sekin arvo, mikä maasta maksetaan, johtuu työstä. Arvolakimme ei sano niin mitään siitä, missä ja milloin tämä työ on suoritettu. Sillä se tietää aivan hyvin, että nykyisen talouselämän aikana on paljon keinoja, joiden avulla voidaan kerran luotua ja jonkun henkilön aikaansaamaa arvoa siirtää paikasta toiseen ja henkilöltä toiselle. Maalla ei sinänsä ole lainkaan arvoa. Joka tätä ei usko, se koettakoon selittää, miten suuremmassa kaupungissa maksaa joku maakappale kaksi kertaa niin paljon kuin pienemmässä kaupungissa, vaikka kummatkin ovat laadultaan ja asemaltaan aivan samanlaiset, sekä miten samalla paikkakunnallakin maan hinta usein nopeasti vaihtelee. Maa on pikemmin vain omistajilleen keino, millä he voivat ryöstää arvoa toisten ihmisten taskuista, arvoa, jonka yksinomaan työ on luonut.
Arvon siirtämisellä henkilöltä toiselle on nykyisessä talouselämässä muutenkin sangen suuri vaikutus. Sen vuoksi on pohjaltaan luettava kaikki ilman työtä saatu tulo, voitto, jota nyt lopuksi tahdomme käsitellä.
Jos kysyy keskinkertaiselta porvaristolaiselta, mistä johtuu voitto, niin pitää hän tätä kysymystä aivan tarpeettomana. Hän vastaa tähän, että voitto tietysti syntyy siten, että myydään tavaroita korkeammasta hinnasta kuin mitä niistä itse on maksettu. — Mutta tätä ei kysymyksemme tarkoita. Emme halua tietää, miten kapitalistille käy mahdolliseksi pistää voittona taskuunsa määrätynsuuruinen rahasumma, vaan miten tämä rahasumma on syntynyt. Tämän selittelymme johdosta katsoo porvaristolainen meitä vasta oikein pitkään ja sanoo: tietysti itse kapitalistin työstä; pitäähän hänen toki tehtailijana johtaa liikettä. Hänenhän tulee suorittaa lukemattomia, usein sangen vaikeita töitä, jotka ovat aivan välttämättömiä kokonaisuuden säilymiselle ja tuotteen säännölliselle syntymiselle. Hänenhän tulee kauppiaana huolehtia tuotannon ja kulutuksen oikeasta suhteesta ja tyydyttää oikealla järjestelyllä maailmanmarkkinoitten kaikki tarpeet. Eikö se kaikki, mitä hän suorittaa ole vaikeata ja hyödyllistä työtä?
Kaikki tämä on hyvää ja kaunista, me vastaamme. Ei johdu mieleemmekään kieltää, että työn johtaminen samoinkuin vaihdon välityskin ovat välttämättömiä töitä ja että siis ne henkilöt, jotka näitä toimia johtavat, ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Meidän mielestämme on vain epäiltävää, onko voiton syntyminen missään yhteydessä heidän työnsä kanssa. Sillä ensinnäkin on kapitalisteja, jotka eivät tee mitään ja jotka siitä huolimatta pistävät voittoja taskuihinsa, esim. osakkeenomistajat. Jos jollakin on nykyään 100,000 markkaa sijoitettuina kaivososakkeisiin, niin hän saa, siinä tapauksessa että voitto-osinko nousee vain 10 prosenttiin, joka vuosi 10,000 markkaa kaivoksen voitosta, tarvitsematta astua askeltakaan kaivokseen. Tämä voitto ei siis suinkaan ole hänen työnsä hedelmää. — Toiseksi: niidenkin kapitalistien voiton suuruus, jotka tekevät työtä, ei riipu lainkaan siitä, miten paljon he tekevät työtä. Jo aikaisemmin luvussa »Pyhä omaisuus» olemme nähneet, että kun pienkapitalisti hoitaa liikettänsä, johon hän on voinut sijoittaa vain 10,000 markkaa, ja vaikka hän tekisi työtä kieli kurkussa, niin hän ei voi saada niin paljon voittoa kuin hänen kilpailijansa, joka on sijoittanut liikkeeseensä miljoonan markkaa, vaikka tämä tekisi paljoa vähemmänkin työtä kuin hän. Kapitalistin voitto ei siis ole suhteellinen hänen työhönsä vaan hänen pääomaansa. — Ja vihdoin kolmanneksi: miten paljon kapitalisti työn johdon y. m. avulla luo työtä, käy selväksi, kun tarkastamme sellaista liikettä, missä palkatut henkilöt huolehtivat johdosta. Valitkaamme esimerkiksemme kaksi liikettä, joista kumpikin tuottaa vuodessa 100,000 markkaa; toista johtaa sen omistajat, toinen on osakeyhtiön hallussa, jota johtaa 20,000:n vuoksipalkkaa nauttiva henkilö. Jos nyt esim. otaksumme, että liikkeen johtoon kuluva työ on 20,000:n markan arvoinen (mikä arvo on epäilemättä liian korkea), niin ensinmainitun liikkeen omistaja on erinomaisen hyödyllisellä työllään synnyttänyt arvoa 20,000:n markan edestä. Mutta senlisäksi hän vielä saa 80,000 markkaa; vasta tämä on hänen voittoansa ja sillä ei ole hänen työnsä kanssa niin mitään tekemistä.
Porvaristolaisemme naama venyy pitkäksi. Näin hän ei ole asiaa milloinkaan ajatellut. Tähän asti on hänestä asia näyttänyt tällaiselta: kapitalistihan tekee työtä, useinpa sangen paljon ja ankaratakin työtä; tietysti on silloin oikein ja kohtuullista, että hän saa voittoa. — Onko tämä nyt oikein ja kohtuullista, siitä emme tahdo riidellä, käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta ovat niin monenkaiset. Annamme kunkin pitää käsityksensä. Vain tosiasiat haluamme todentaa. Ja siksi kysymme vielä kerran: kenen työ on synnyttänyt sen arvomäärän, jonka kapitalisti pistää taskuunsa? Ilmeisesti ei kapitalistin oma työ ole sitä tehnyt, sen on kolme yllämainittua todistustamme sitovasti näyttänyt toteen. Mutta kenen työ sen sitten on saanut aikaan?
Huihai, ajattelee porvaristolaisemme, asiahan on aivan yksinkeriainen. Voittohan syntyy kaupanteossa, voittohan on se ylijäämä, joka jää tavaran myyjälle. Mitä siis enään tätä asiaa ajatelemme? Kauppias myy tavaran kalliimmasta kuin hän on sen itse ostanut, hän siis ottaa ylijääneen arvosumman ostajiltaan.
Tämäkään vastaus ei ole niin itsestään selvä kuin miltä se näyttää. Voidaan kysyä, mitä sillä tarkoitetaan. Jos vaatekauppiaalla on puku, joka on 60:n markan arvoinen, ja jos hän myy sen 60 markalla, niin ei ilmeisesti synny lainkaan voittoa. Hän vaihtaa nyt saman arvon toiseen yhtäsuureen arvoon; hän omisti 60 markkaa suuren arvon puvussa ja omistaa nytkin yhtäsuuren arvon rahassa. Vasta sitten hän olisi saanut voittoa, jos hän olisi myynyt sen kalliimmasta kuin 60 markasta. Ja edellämainitulla väitteellä tietysti tarkoitetaankin sitä, että jos puku myydään 60 markalla, niin se ei ole 60 markan arvoinen, tai jos se on 60 markan arvoinen, niin se myydään kalliimmasta kuin 60 markasta.
Jos siis samanarvoisia tavaroita (ekvivalentteja) vaihdetaan, niin ei synny voittoa. Täytyy ehdottomasti otaksua, että tavaroita myydään yli niiden arvon nousevasta hinnasta. Eikä vain satunnaisesti — silloinhan voittokin olisi vain satunnaista — vaan jatkuvasti ja säännöllisesti.
Jos tätä edellytämme, niin tuottaa voiton selittäminen niinikään paha kyllä vaikeuksia, kuten heti näemme.
Sitä tavallista katsantokantaa, että voitto yksinkertaisesti syntyy tavaran kallistamisella (s. o. sen myymisellä arvoa korkeammasta hinnasta), tukevat näennäisesti käytännöllisen elämän kokemukset. Ensinnäkin on tunnettu ja kieltämätön tosiasia, että tuollaista petosta usein esiintyy kaupassa. Ostaja ei tavallisesti voi tietää, minkä arvoinen tavara on, ja hän useimmiten maksaa niin paljon kuin häneltä vaaditaan. Tuskin voisi tavata kauppiasta, joka ei pitäisi pyhänä oikeutenaan saada silloin tällöin hyötyä hintojen korottamisella. Epäilemättä on sitäpaitsi kauppiaita, jotka yleensä elävät yksinomaan tuollaisella keinottelulla. Luimmehan hiljattain hämmästyksellä sanomalehdistä, että Berlinissä on valmiiden vaatteiden liikkeitä, jotka elävät yksinomaan ilotyttöjen riistämisestä, myyden heille häikäilemättä 1,000 markalla puvun, joka on vain noin 80 markan arvoinen. Että siis tavaroita usein myydään yli niiden arvon, emme suinkaan halua kieltää.
Tähän tulee lisäksi, että todellisimmankin kauppiaan tavaroilla on aina kaksi hintaa: ostohinta ja myyntihinta, ja juuri niiden erosta johtuu hänen voittonsa. Nyt voi ilmeisesti vain toinen näistä hinnoista olla tavaran arvon suuruinen. Jos se on myyntihinta, niin kärsii tavaran hankkija vääryyttä. Mutta hankkija on samalla tavallisesti kokenut kauppias tai tehtailija, joka tarkoin tuntee tavaran arvon eikä niinollen ota itselleen vahinkoa. Siis on se varmaankin ostaja, joka saa kärsiä vahingon.
Tällä tavoin harkitsee asiaa »tavallinen ihmisjärki» — siinä tapauksessa ettei se yleensä ota syvemmälti ajatellaksensa asiaa — ja on siihen tyytyväinen, koska hän otaksuu täysin selittäneensä itselleen voiton alkuperän.
Mutta sitä, joka ei tähän tyydy, vaan ajattelee asiaa pitemmälle, kohtaa heti kaikellaiset aavistamattomat vaikeudet.
Nyt on otaksuttu, että kaikki tavarat alituisesti ja säännöllisesti myydään niiden arvoa korkeammasta hinnasta, sanokaamme 25 prosentin korotuksella. Tosin ei voittoerä (voiton prosenttimäärä) kaikilla aloilla ole yhtä suuri, mutta 25 prosenttia pienempi se ei milloinkaan liene. Voimme siis hyvällä syyllä otaksua sen olevan näin suuren, tarvitsematta pelätä arviotamme liian korkeaksi. Ajatelkaamme nyt, miten kauppa tällä edellytyksellä tapahtuu.
Huonekalukauppias haluaa myydä pöydän 20 markalla. Pöytä on tietysti vain 16 markan arvoinen, loput 4 markkaa ovat voittoa. Kauppa onnistuu, ja kauppias on sen avulla tullut 4 markkaa rikkaammaksi. Mitä tekee hän nyt 20-markkasellaan? — Hän ei voi sillä tehdä mitään muuta kuin jälleen ostaa sillä jotain. Jos hän sen toistaiseksi säästää tai jos hän sen sijoittaa pankkiin, niin se on yhdentekevää, ennemmin tai myöhemmin tulee jälleen hetki, jolloin hän sillä jälleen jotain ostaa. Sillä tämä on ainoa tapa, millä rahaa voi käyttää hyväkseen.
Mutta kun tämä hetki sitten on tuliut, niin kääntyy lehti toisin päin. Huonekalukauppias on nyt ostaja ja tekemisissä myyjän kanssa, joka myös haluaa voittoa. Jos esim. huonekalukauppias haluaa takin, niin antaa vaatekauppias hänelle 20 markalla takin, joka tietysti on vain 16 markan arvoinen. Hän ei voi muuten menetellä, sinä miten muuten voisi syntyä vaatekauppiaan voitto?
Mikä on siis laulun loppu? Aluksi omisti huonekalukauppias pöydän, jonka arvo oli 16 markkaa; lopuksi omistaa hän takin, jonka arvo niinikään on 16 markkaa! Se ei ole häniä lainkaan hyödyttänyt, että hänellä oli välillä 20-markkanen kädessään. Sen voiton, minkä hän sai myydessään pöydän, täytyi hänen jälleen luovuttaa ostaessaan takin. Minkä voitti, sen menettikin!
Aivan niin yksinkertaista kuin tavallisesti kuvitellaan, ei siis voiton syntyminen tavaroitten kallistamisen avulla näytä olevankaan.
Tietystikään ei meidän tähänastinen tarkastelumme vielä läheskään tyydytä »tervettä ihmisjärkeä». Ylimielisesti se vastaa: »Tiedämmehän kyllä aivan hyvin, että kauppiaskin tehdessään ostoksiaan saa maksaa yli arvon kuten muutkin ostajat. Mutta mitä merkitsee se hänelle? Hänen ostoksensa yksityistarpeita varten ovat aina paljoa pienemmät kuin hänen myymänsä; hän siis niissä menettää paljoa vähemmän kuin hän myydessään pistää taskuunsa. Ottakaamme esimerkiksemme kauppias, jolla on sangen suuret yksityistarpeet, ja joka kuluttaa vuosittain 50,000 markkaa. Hän saisi tällä summalla — jos otaksutaan voittoprosentti 25:ksi — tavaroita vain 40,000 markan arvosta, siis menettäisi vuosittain 10,000 markkaa. Mutta kauppias, joka voi tuhlata yksityistarpeisiinsa vuodessa 50,000 markkaa, myy vuodessa vähintäin miljoonan markan edestä tavaraa; hänen vuotuinen voittonsa tekee siis 200,000 markkaa, niin että hän kyllä hyvin voi kärsiä 10,000 markan tappion, tullen yhä vain rikkaammaksi. Hänen yksityistarpeita ostaessaan kärsimänsä tappio ei siis läheskään voi kilpailla hänen voittonsa kanssa. Ja ostaessaan tavaroita liikkeensä tarpeeksi, saattaa kallistaminen olla hänelle aivan yhdentekevää, sillä sen määrän korvaavat hänelle jälleen ostajat. Hän saa ostohinnalleen 25 prosentin voiton; mitä kalliimpi tämä hinta on, sitä enemmän saavat ostajat maksaa.»
Siis viimeinen ostaja, kuluttaja, yleisö, saa lopuksi kaiken korvata. Yleisön on maksaminen kaikki ne hinnankorotukset, joita aikaisemmin — tietysti ei vain viimeinen kauppias, vaan kaikki ne, joilla on ollut tavaran kanssa jotain tekemistä — on tavaran arvoon lisätty.
Tämä on todella se kuvittelu, mikä tavallisesti muodostuu asian kulusta. Tarkastamme sitäkin lähemmin.
Tavallisen kuvittelun mukaan on tavara sen arvoinen kuin sen valmistaminen maksaa. Näihin tuotantokustannuksiin lisää tehtailija sitten voittonsa. Ja hän siis myy sen arvoa kalliimmasta hinnasta. Häneltä ei yleisö suinkaan vielä osta tavaraa, vaan kulkee se monen välikäden kautta, ennenkuin se saapuu kuluttajalle. Jokainen yksityinen, jonka käsien kautta tavara kulkee, lisää nyt siihen, mitä hän on maksanut, voittonsa ja myy sen kalliimmasta hinnasta edelleen, niin että kuluttajan tämän mukaan tulisi kestää aivan tavatonta hintojen kallistumista.
On hyödyksi, kun kerran ottaa suorittaakseen pienen laskuesimerkin siitä, miten paljon oikein tavara tämän oleitamuksen mukaan kallistuisi yli arvonsa, ennenkuin se ehtisi saapua yleisön käsiin.
Puuvillapaidan valmistamiseksi esim. tarvitsee puuvillaviljelijän ensin Amerikasta tuottaa puuvillaa. Otaksukaamme, että hänellä on valmiina 100 markan arvoinen puuvillapaali. Sen arvoon lisää hän voittonsa, minkä otaksumme tekevän 10 prosenttia. Hän myy siis puuvillansa 110 markalla kehrääjälle. Kehräämössä lisääniyy tietysti puuvillan arvo siellä tehdyn työn takia. Tämän voimme kuitenkin jättää huomioonottamatta, sillä kehräämän omistaja laskee voittonsa kaikkien tuotantokustannustensa nojalla. Hän ottaa laskuissaan huomioon sen 110 markkaa, minkä hän on maksanut puuvillasta ja lisää siiten 10 prosenttia kaikkiin kustannuksiinsa. Näinollen laskee hän 121 markan arvoiseksi sen lankamäärän, mikä on vain 100 markan arvoinen. Kehräämön omistajalta ostaa tavaran kutoja. Kun tämä laskee myyntihintansa, täytyy hänen laskuihinsa merkitä puheenalaisen 100 markan arvoisen tavaran 133:10 markaksi. Valmis puuvillakangas joutuu nyt paitatehtailijan käsiin, joka korottaa äskeisen arvon 146:40 markan hintaan. Tämän määrän maksaa tukkukauppias, ja jos nyt otaksumme, että tukkukauppias nyt suoraan myy tavaransa yleisölle, niin tulisi kuluttajan jo tämän kohtuullisen laskunkin mukaan maksaa 161:05 markkaa tavarasta, joka on vain 100 markan arvoinen!
Sitäpaitsi on laskelmamme liian kohtuullinen. Sillä ensinnäkin olemme jättäneet kaikki välikauppiaat huomioonottamoita ja toiseksi on voitto paljoa korkeampi kuin 10 prosenttia. Todella on vähintäin viljelijän ja kehrääjän, kehrääjän ja kutojan, tukkukauppiaan ja yleisön väliin tunkeutunut välikauppias. Tavallisimmin niitä on useampiokin. Jos nyt otamme huomioon edellämainitut, niin nonsee hinta jo 235:80 markkaan! Ja mitä tulee voittoon, niin olemme nähneet, että 25 prosenttia on kohtuullinen voittoerä. Jos vielä tämänkin oiamme huomioon laskuissamme, niin nousee summa 400–500 markkaan, jonka yleisön pitäisi maksaa jostain, joka on vain 100 markan arvoinen!
Tulee myöntää kallistumisen olevan niin suuren, että yksin tämä laskeminen tekee vaikeaksi uskoa tällaisen asiain kulun oikeutta. Mistä ottaisi yleisö ne suunnattamat arvomäärät, joita sen päivä päivältä pitäisi luovuttaa kapitalisteille saamatta takaisin korvausta? Keitä sitten yleensä kuuluu tuohon ostavaan yleisöön, joka keskeymättä voi lahjoittaa noin valtavia arvomääriä?
Ostavaan yleisöön kuuluu jokainen. Mutta kauppiaat ja tehtailijat on heti erotettava joukosta. Sillä hehän pistävät joka tapauksessa paljon enemmän taskuihinsa kuin häviävät ostaessaan. Nyt on tosin vielä paljon rikasta väkeä ostajien joukossa, nimittäin nuo toiset kapitalistit, jotka, kuten sanotaan, ovat rahansa »sijoittaneet» ja sen johdosta saavat korkoja, voitto-osinkoja y. m. s. Kun siis mies, josta jo ulkoapäinkin kaukaa rikkaus loistaa, astuu puotiin tehdäkseen ostoksiaan, niin syöksyy kauppias ihastuneena häntä vastaan ja ottaa häneltä voittoa, jos vain mahdollista 400–500 prosenttia. Ja tämä näyttää selittävän voiton niinkauankuin tarkastellaan vain yhtä ainoata rikasta ja yhtä ainoata kauppiasta. Mutta väärä luulo haihtuu niinpian kuin siirrytään yksityisestä koko luokkaan.
Tuon rikkaan väen tulot, joilla se maksaa kauppiaalle, johtuvat koroista ja voitto-osingoista. Mistä nämä sitten syntyvät? — Otaksukaamme, etkä rikas rahamies A. on sijoittanut omaisuutena johonkin pankkiin, ja että hänen rahansa tuottavat niin ja niin monia tuhatta vuotuista korkoa. Miten voi pankki maksaa näitä korkoja? Aivan yksinkertaisesti siten, että pankki on sijoittanut A:n omaisuuden johonkin teollisuusyritykseen, se tuottaa voittoa ja ne korot, jotka A. saa, ovat osa tuosta voitosta. Yksinomaan tällä tavoin syntyvät rahamiesten ilman työtä saamat tulot. He ovat saaneet sen tehtailijain ja kauppiaitten voitosta ja vaikka heitä niin kovasti peijataankin, kun he tekevät ostoksiansa, niin antavat he kuitenkin kauppiaille takaisin vain osan siitä, mitä he ovat näiltä aikaisemmin ottaneet. — Rahamiesten tulot johtuvat voitosta mutta ei päinvastoin.
Mutta nyt on vielä osa ostajia jäljellä, nimittäin työläiset. Hekin maksavat ostaessaan usein liikaa. Mutta ei sekään pysty selittämään voiton syntymistä, sillä työväenluokan kaikki tulotkaan eivät riitä synnyttämään voittoa. On näet nyt kysymys niin runsaasta kallistumisesta kuin 400–500 prosentista, kuten olemme laskeneet. Täytyy selittää summan syntyminen, joka on noin 4–5 kertaa niin suuri kuin kaikkien tavaroitten arvo. Mutta nyt tiedetään kuitenkin, että työväestön tulot eivät ole yhtäkään kertaa niin suuret kuin tavaroitten kokonaisarvo, vaan melkoista pienemmät. Miten voisi siis se maksaa 4–5 kertaa niin suuren summan.
Voiton syntyminen kaupan kautta, mikä ensin näytti niin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta, tuntuu nyt jo sangen pulmalliselta.
Tähänastiset tarkastelumme ovat osoittaneet, että — vastoin kuin yleinen katsantokanta otaksuu — voitto ei synny kaupasta ja että jälleen tässäkin kohden näkö pettää. Tietystikään emme väitä, että tavarat usein myydään niiden arvoa korkeammasta, mutta se ei selitä voiton syntyä. Vaikka tavarat myytäisiin niiden arvostakin, niin kuitenkin syntyy voittoa.
Täten johdutaan pakostakin siihen tulokseen, että kauppiaan täytyy ostaa tavarat alle niiden arvon.
Mutta miten se on mahdollista? Alkujaan ostaa kauppias tehtailijalta. Voiko tämä siis luopua tavarastaan alle sen arvon? Tämä olisi vain siinä tapauksessa mahdollista, että hän itse olisi saanut ne vielä halvemmalla, siis paljon alle niiden arvon. Mutta tehtailijahan ei tietysti missään tapauksessa voi maksaa niistä vähempää kuin mitä niiden tuotantokustannukset tekevät, ja niidenhän pitäisi — tavallisen käsitystavan mukaan — juuri olla tavaran arvon suuruiset.
Jos tämä pitää paikkansa, niin häviää kaikki mahdollisuus selittää voiton alkuperää. Mutta pitääkö tämä paikkaansa, sitä aijomme hieman tarkastaa.
Jokainen tehtailija laskee tavaran tuotantokustannukset. Jos joku esim. harjoittaa puuvillapaitojen valmistamista, niin hän, voidakseen laskea paitatusinan valmistamiseen menevät kustannukset, ensin ottaa selville sen puuvillamäärän hinnan, mikä noihin paitoihin on käytetty. Samaten laskee hän tarvittavien apuaineitten, kuten esim. värin hinnan. Koko puuvilla sekä kaikki tarvittavat apuaineet, jotka olivat tarpeen näiden 12:n paidan valmistamiseen, kuuluvat niiden tuotantokustannuksiin. Siihen kuuluu vielä koneitten ja työkalujen käyttäminen. Tehtailija tietää kokemuksesta, kuinka monen tusinan valmistamiseen kone riittää, ja niinollen hän laskee joka tusinaa kohti vastaavan koneiden arvomäärän. Samaan tapaan hän laskee niitten rakennusten kuoletuksen, joissa paitoja valmistetaan. Niinikään otetaan myöskin huomioon koneita varten tarvittavat apuaineet, kuten öljyt, hiilet y. m., kuin myöskin kaikki, mitä rakennuksia, lämmitystä ja valaistusta varten tarvitaan ja lasketaan se määrä, mikä kaikesta tulee paitatusinan osalle. Lopuksi tulee vielä ottaa lukuun työpalkka, jonka suhteen myöskin selvitetään, paljoko sitä tusinalta maksetaan. — Ne eri osat ovat siis seuraavat, joista valmistushinta (tuotantantokustannukset) on kokoonpantu:
Nämä ovat tuotantokustannukset. Verratkaamme nyt niihin saman paitaiusinan arvoa.
Edellisestä luvusta tiedämme, mitä on tavaran arvo. Sen määrää tavaran valmistamiseen käytetty yhteiskunnallisesti välttämätön työ. Mikä kaikki työ nyt on tarpeen paitatusinan valmistamiseen?
Ennenkaikkea tietysti itse paitatehtaassa suoritettu työ. Valmiitten koneitten ja työkalujen avulla tulee työläisen muokata valmista puuvillakangasta ja apuaineita paidoiksi. Jotta hän voisi tämän tehdä, pitää tietysti koneitten, työkalujen, rakennusten samoinkuin puuvillakankaankin sekä myöskin apuaineitten olla valmiina hänen käytettävissään. Puuvillapaidan valmistamiseksi ovat siis myöskin ne työt välttämättömiä, jotka on käytetty koneitten, työkalujen, rakennusten, raaka- ja apuaineitten valmistamiseen. Ja kaikki nämä työt muodostavat yhdessä puuvillapaitojen arvon. On selvää, että kaikkien näitten tuotantovälineitten arvo aivan samoin vaikuttaa puuvillapaitain arvoon kuin ne aikaisemmin vaikuttivat omiin tuotantokustannuksiinsa. Yhdellä koneella esim. valmistetaan hyvin monta tusinaa paitoja; sen kokonaisarvo jakaantuu siis tasan kunkin tusinan osalle, ja yhden tusinan osalle lankeaa sitä vain vastaava arvon osa. Sama pitää paikkansa rakennuksiin nähden. Sitävastoin käytetään aivan määrätty puuvillaerä kokonaan yhden paitatusinan valmistamiseen, ja niin ollen siirtyy sen koko arvo paitatusinaan. Samoin on apuaineitten laita.
Tähän asti on arvo siis todella aivan yhtä suuri kuin tuotantokustannukset. Se osa rakennusten arvoa, jonka huomasimme menneen tuotantokustannuksiin, havaitsimme nyt siirtyneen puuvillapaitoihin, ja samoin on käynyt koneitten ja työkalujenkin arvoille. Niinikään sisältyy käytettyjen raaka- ja apuaineitten kokonaisarvo yhtähyvin tuotantokustannuksiin kuin paitojen arvoonkin.
Nyt on enään jäljellä vain viimeinen erä, työpalkka. Se on kuten tiedetään, se rahasumma, jonka työläinen saa paitojen valmistamisesta. Tämä summa ei tietystikään siirry paitojen arvoon, sillä senhän kuluttavat työläiset. Sen sijalla esiintyy paitojen uusi, paitatehtaassa suoritettu työ, ja nyt herää kysymys siitä, onko sen arvo yhtäsuuri kuin työpalkka.
Selvittääksemme tämän, kysymme itseltämme ensiksi, mitä työpalkka oikeastaan on.
Kuten tiedetään, on työpalkka se rahasumma, mitkä maksetaan valmistettu työ: Se on — kuten yleensä otaksutaan — työn hinta. Nyt ei tavaran hinta ole mitään muuta kuin sen rahassa ilmaistu arvo. Tavaran arvon voi ilmaista missä muussa tavarassa hyvänsä. Niinpä voi esim. yksi pöytä olla 3 tuolin, 4 hatun tai 2 jalkineparin arvoinen. Kussakin tapauksessa pöydän arvo ilmaistaan jossain muussa tavarassa. Samaten voi sen aina ilmaista rahassa. Esim. pöytä on 20 markan arvoinen. Tällöin mainitsemme pöydän hinnan.
Kun siis sana »hinta» ei merkitse mitään muuta kuin »rahassa ilmaistua arvoa», niin täytyy työpalkan, koska se on »työn hinta», olla rahassa ilmaistu »työn arvo».
Nyt olemme edellisessä luvussa nähneet, ettei arvo ole mitään munta kuin työtä. Ei kaikki työ ole arvoa, kuten näimme, mutta kaikki arvo on työtä. — Mutta tällöin ei työllä voi olla mitään arvoa ja niinollen on sanontatapa »työn (hinnan) arvo» järjetön! Se merkitsisi samaa kuin »arvon arvo» tai »työn arvo», joissa ilmeisesti ei ole järkeä.
Tästä johtuu aivan ehdottomasti, ettei työpalkka voi olla työn hinta ja että asiain näennäisyys on kerran jälleen johtanut meidät harhaan. Nyt on selvitettävä mikä todellinen suhde tämän pettävän näennäisyyden takana piilee.
Todentaaksemme sen, täytyy meidän tosin pitää lähtökohtanamme tuota pettävää näennäisyyttä, koska meillä ei ole mitään muita aineksia huomioita tehdäksemme. — (Muistutamme tässä, että tähtitieteilijätkin tehdessään huomioitaan lähtivät siitä väärästä otaksumasta, että maa pysyy paikoillaan.) Otaksukaamme nyt siis aluksi, että työpalkka on todella »työn arvo», ja kysykäämme, miten tämä otaksuttu arvo määrätään? Tietysti samaten kuin jokaisen muunkin tavaran arvo, sen tuottamiseen tarvittavan yhteiskunnallisesti välttämättömän työn perusteella. Tämä merkitsee siis, että »työn arvo» (jos nyt jotain sellaista on olemassa) on se määrä työtä, mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä työn synnyttämiseen.
Jääkäämme esimerkkiimme paidan valmistamisesta ja kysykäämme edelleen: mikä työ on siis välttämätöntä paidan valmistamisessa tarvittavan työn luomiseen? — Vastaus ei ole vaikea. Jotta voitaisiin valmistaa paitoja, tulee työläisen ensin perehtyä ammattiinsa; sitäpaitsi tulee hänen jatkuvasti pitää yllä ruumistaan ja pitää huolta henkisestä kehityksestään. Molemmat tapahtuvat elantovälineitten kuluttamisella. Näitten elantovälineitten tuottaminen on siis tarpeen, jotta voitaisiin tehdä mahdolliseksi paitatuotanto. Ja niinollen olisi »työn arvo» yhtä suuri kuin se työ, mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä näitten elantovälineitten tuottamiseen.
Aina tähän kohtaan asti ovat Marxin suuret edelläkävijät päätelleet. Heidän mukaansa otaksuttiin yleensä, että »työn arvo» oli yhtä suuri kuin sen elantovälinemäärän arvo, jonka työläisen tuli kuluttaa. Tarkempi tarkastelu osottaa kuitenkin, ettei tämä katsantokanta johda asian ytimeen.
Mitä siis luo tämä elantovälineitten kulutus? Ei suinkaan työtä, vaan työkykyä ja työvoimaa. Kun paitatehtaan työläinen joka päivä kuluttaa tarpeelliset elantovälineet, niin hän pystyy valmistamaan paitoja; toinen asia sitten on, valmistaako hän todella myöskin niitä. Elantovälineitten kuluttamisella ei siis synny itse työtä, vaan työvoimaa. Tämä ei siis synnytä »työn arvoa» vaan työvoiman arvoa. Mieletön sanontatapa on siis kumottu ja johduttu asian oikeaan laitaan.
Työpalkka on työvoiman hinta. Se on tietysti kuten kaikkien muittenkin tavaroitten hinta, yhtä suuri kuin sen työvoiman hinta, s. o. se työmäärä, joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä niiden elantovälineitten tuottamiseen, joiden kuluttamisesta työvoima syntyy. Tämän arvon perusteella vaikuttaa palkkaan (s. o. työvoimasta todella maksettavaan hintaan) tarjonta ja kysyntä, siten kuin olemme niiden vaikutusta jo kuvanneet.
Kapitalisti ei siis osta — kuten jälleen yleinen katsantokanta otaksuu — työläisen työtä, vaan hänen työvoimaansa. Tätä hän käyttää yhdessä koneitten, raaka-aineitten y. m. kanssa tuotantoa varten. Kun työvoima on toimessa, syntyy arvoa. Mutta ei missään ole kirjoitettuna, että sen synnyttämän arvomäärän tulee olla yhtä suuri kuin siitä maksetun arvomäärän. Työvoiman arvo on se määrä työtä, mikä on valmistettava työläisen välttämättömien elantovälineiden tuottamiseksi; paidan valmistamisessa luotu arvo on se määrä työtä, minkä paidantekijä saa aikaan. Tavallisissa oloissa on viimemainittu summa aina suurempi kuin ensinmainittu. Työläinen ei suinkaan tarvitse työvoimansa synnyttämiseen niin suurta arvoa kuin mitä hän voi luoda työnsä avulla ja — tavallisissa oloissa — todella luokin.
Niin pian kuin nyt käytämme hyväksemme saavuttamaamme tietämystä verratessamme tavaran tuotantokustannuksia sen arvoon, paljastuu meille huomattava ero niiden välillä. Työpalkka kuului tuotantokustannuksiin; tavaran arvossa esiintyy sen tilalla paitatehtaassa suoritettu työ. Ja olemme nyt nähneet, että tämä on suurempi kuin työpalkka. Jokaisen tavaran arvo on siis suurempi kuin sen tuotantokustannukset.
Täten on siis salaisuus paljastettu ja voiton syntyminen selitetty. Tehtailija voi jättää tavaran kauppiaalle hinnasta, joka on tavaran arvoa pienempi, mutta siitä huolimatta tuotantokustannuksia suurempi; kauppias voi myydä sen todellisesta arvostaan; siten saavat kumpikin voittoa, vaikka ostaja saakin tavaran oikeasta arvostaan. Voitto ei siis synny kaupassa siten että tavaran hinta korotetaan yli sen arvon, vaan se syntyy tavarain tuotannossa siten, että työläisiä riistetään.
Kuten tiedetään, ei täten syntynyt ylijäämä kokonaisuudessaan jää kauppiasten ja tehtailijain käsiin; heidän tulee osa siitä luovuttaa korkoina, voitto-osinkoina y. m. toisille kapitalisteille. Mutta voitolla ymmärretään sitä ylijäämän osaa, joka lopullisesti jää kauppiasten ja tehtailijain haltuun. Antaakseen nyt myöskin koko ylijäämälle nimityksen, on Marx kutsunut sitä lisäarvoksi.
[1*] Elantotarpeet sanan laajemmassa merkityksessä, s. o. ei vain ne, jotka tarvitaan syömiseen ja juomiseen, vaan myöskin vaatetukseen, asuntoon, lämmitykseen y. m. s.
[2*] Marx kutsuu sitä »työnjaoksi työpajan piirissä» erotukseksi »työn jaosta yhteiskunnan piirissä».
[3*] Suomenkielessä myöskin liikkuvaksi, silmälläpitäen tämän pääoman erästä toista ominaisuutta. Käytämme paremman puutteessa tätä sanaa.
[4*] Mainitun osan Marxin pääteosta pitäisi piakkoin ilmestyä suomeksi, joten suomalainenkin lukija kohdakkoin voi näihin tosiasioihin tutustua. — Kirjoittaja mainitsee useita muitakin lähdekirjoja, mutta kun ne ovat vieraskielisiä, eikä niiden suomenkielellä ilmestymisestä ole lähimmässä tulevaisuudessa toivoakaan, niin jätän ne mainitsematta. Suomentaja.
[5*] Tahdomme tietysti luvuillamme vain selventää vallitsevaa suhdetta, tehdä se havainnolliseksi, mutta emme suinkaan pitää lukujamme todellisuudesta otettuina tarkkoina esimerkkeinä. Jokaisen ajattelevan ihmisen mielestä ovatkin tietysti tuollaiset täsmällisiin esimerkkeihin viittauksen tarpeettomia. Mitä ei siis saa käsittää siten kuin muuan keisarillis-kuninkaallinen yliopiston professori aivan vakavasti sanoo Marxin pitävän 6-tuntista työpäivää välttämättömänä työaikana, vaikka Marx vain esimerkin vuoksi mainitsee tämän tuntimäärän, käyttäen sitä hyväkseen vain asiata selventääkseen.
[6*] Kun otaksumme, että neljän ensimäisen luvun tutkimisen jälkeen lukijamme ovat jonkun verran perehtyneet vaikeaan aineeseemme, alamme nyt tarkastamaan muutamia vaikeampia kysymyksiä, jotka oikeastaan kuuluvat aivan alkuun. Olemme tahallisesti siirtäneet ne tähän kohtaan, koska ne tässä käsittelyssä eivät toivottavasti tuota paljoa, ehkäpä ei lainkaan vaikeuksia.